Suvin ja Marlonin raportti SKR:lle

Kirjoittajat: Marlon Moilanen & Suvi Tuominen (maaliskuu 2023)

Tämä dialogimuotoinen kirjoitus on koostettu muistoista, joita herättelemme jälleen kevätauringon alla kohmeisen talven jälkeen. Työskentelimme vuonna 2022 maalis-huhtikuussa tanssistudiossa osana Mehiläisten seuran vapaita työskentelyjaksoja. Studiossa teimme erilaisia liikkeellisiä kokeiluja ja synnytimme maailmoja, jotka vaikuttuivat Mehiläisten seuran jaetuista ajatteluhetkistä Saaren kartanossa kesällä 2021. Välissä on siis ollut muutamia talvijaksoja. Nyt vuoden 2023 kevätauringon paistaessa nämä hetket tuntuvat sekoittuvan ajatuksissamme yhdeksi muistojen verkostoksi, joka ei tunnu lineaariselta. Muistot nousevat ja tuntuvat, ne sekoittuvat ja yhdistyät johonkin mennessä olleeseen ja tulevaisuudessa vaikuttavaan. Pian mehiläisetkin heräilevät ja alkaa jälleen uusi sykli.

Millaista liikkeellistä maailmaa syntyi mehiläishoitaja puvun sisältä?

Marlon: Aukesi ainakin turvallisuuden, väkivallan, hoivan, kontrollin, antautumisen ja eksymisen maailmoja. Puvut toivat läsnäolevaksi kaiken sen moninaisen ristiriitaisuuden, jota mehiläistenhoitoon tuntuu kuuluvan. Ne avasivat arjen rinnalla science-fictionin kaltaisuutta ja ehkä jotain vähemmän tunnistamatontakin – eksynyttä. Puvun sisällä tuntuu, että on tutkimusmatkailija. Meidän matka taisi olla ennen kaikkea näiden merkitysrihmastojen kautta omaan kehollisuuteen. Puvun, ihon ja solujen sisälle. Mehiläispuvut kutsuivat esiin sellaisia liikemalleja kuin värähtely, myötääminen tai kurotus. Joku siinä suojaavan puvun sisällä tapahtuvassa herkistyneessä, intiimissäkin, kehollisuudessa kiinnosti. Mehiläispuku on kuin univormu ja sen käyttötarkoitus on varsin joustamaton normaalisti. Kun kehollisen herkkyyden, merkitysten muuntuvaisuuden, pehmeyden, yhdisti tähän univormun merkitysten kovuuteen, syntyi mielestäni ihan kiinnostavaa jännitettä.

Suvi: Kummallisinta oli se, että kun astui tanssistudiossa mehiläishoitaja puvun sisään syntyi siitä ikään kuin sellainen toismaailmallinen tilanne, jossa ympäristö ja siihen liittyvä performatiivinen pukeutuminen eivät kohtaa. Tää on sellasta tilan, ajan ja ympäristön hajautuneisuutta, jota kytken myös ikään kuin tähän kiihtyvään aikaan. Paradoksi syntyy siitä tällaisessa kokemusmaailmassa, että oon alkanu kyseenalaistaa asioiden kiihtymistä. Eli vaikka digitalisaatio ja automatisaatio kiihdyttää aikaa tai ajan tuntua juuri tuon hajautumisen kautta, niin silti tietyt vaikka geologiset prosessit tai mehiläisten vuotuinen sykli sitoutuu hyvin tietynlaiseen materiaaliseen aikaan (toisin sanoen materiaalisiin muutoksiin). Me ollaan aiemmin Marlon sun kanssa tehty esitys missä ei oltu mehiläistenhoitaja pukujen sisässä, mutta seikkailtiin maailmassa, jossa minecraft, mehiläistenhoito ja tähtiavaruus sekoittuivat. Muistan, että silloinkin luokseen liikkeellisesti kutsui hitaus, rytmin tunteminen kehossa enemmänkin jonain heilahduksena, joka syntyy painovoimaan anatautumisesta eikä niinkään siitä, että tekee tanssia tiukalla lihastonuksella.

Mitä tapahtui, kun tämä liikkeellinen maailma istutettiin Tullisaaren puistoon?

Suvi: Liikkeellinen maailma istutettiin Tullisaaren puistoon hyisen kylmänä maaliskuun viikonloppuna. Tuuli, lumisade ja kylmä ilma olivat vallanneet puiston. Muistan ajatelleeni, että miten lämpimässä tanssistudiossa rakennettu sulava keho mahtaa suhtautua tilanteeseen, jossa sää itsessään jo nostaa erilaisen lihastonuksen. Tällä tarkoitan sitä, että studion maailma tuntui hetkellisesti lähes mahdottomalta puiston ympäristössä. Lisäksi puisto on valtava, verrattuna tanssistudioon. Tanssistudiossa voi hallita olemistaan sillä, että kuvittelee seinien sisään rakentuvan jonkinlaisen jännitteisen kentän, johon liikkeellisesti asettuu. Puistossa toimijuusverkostojen määrä vaan pitää niin kovaa ääntä, ja taivas! Siis taivas on niin kaukana ja niin iso… Jo pelkästään sen alle asettuminen verrattuna studion katon alle avaa aivan uudenlaiset kysymykset siitä, että millainen liikkeellinen tekeminen puistoon mahtaa asettua. Kyse on ehkä intensiteettien etsimisestä. Mulle se on perimmäinen kysymys esitystaiteessa, että missä määrin jokin kohta kasvattaa intensiteettiä ja milloin taas voidaan olla vähemmän intensiivisesti.

Marlon: Tanssisalit ovat sillä tavalla kolkkoja paikkoja, ettei niistä itsestään useinkaan avaudu kovin kiinnostavia tai ainakaan kokemusta valtaavia maisemia. Meilläkin työskentely tanssisalissa tapahtui vahvasti kohti yksilökehollisuutta ja sisäistä kokemusta, jossa fokus ei ollut ympäristössä, vaikka työskentelimmekin lyhyesti esimerkiksi taivaasta vaikuttumisen kanssa jo tanssisalissa. Tullisaaren puistossa taas koin, että puiston maisema valtasi välittömästi kokemuksen ja söi liikkeellisen ehdotuksen sisäänsä. Tämä saattaa olla itsestään selvää, mutta koen, että olisi tarpeen työskennellä alusta asti puiston maasta ja puiston taivaasta käsin, jotta puistossa esiintyminen voisi resonoida syvemmin tapahtuessaan.

Mikä on teatterin savukoneen ja mehiläisten pesän savustimen suhde?

Suvi: Tätäkin ajatusta jumpattiin ja sen kanssa leikiteltiin. Savustin ja savukone ajatusleikkinä, jossa molemmat ovat jotain samankaltaisia, mutta myös erilaisia teatraalisia elementtejä nousi esiin. Erilaisuus näissä kahdessa on toki niiden ‘oikeassa’ funktiossa, mutta tunnelmaltaan isoin ero oli haju. Teatterin savukoneen savu/usva tuoksuu tietyltä ja siihen liittyy itsellä voimakkaita kehollisia latauksia. Jännitteen ja odotuksen hetkeä, jonkin asian näkyväksi tekemistä ja maagistamista. Mehiläispesä savustin taas haisee savulta, tai palavilta asioilta siellä sisällä… se haju oli itselle kammoksuttava. Ja ehkä se on mehiläisillekin, en tiedä? Tai tyhmyyttäni, koska en tiedä savustimen menakismeja, niin en ole varma minkä reseptorien kautta mehiläiset rekisteröivät sen ja miksi he reagoivat siihen tietyllä tavalla. Black box, johon tunkeutuu savua. Mehiläispesä johon tunkeutuu savua… jotain kiinnostavaa tästä syntyi, kun ajattelimme Mehiläisten seuran taiteen mahdollista näyttämöllistymistä.

Marlon: Niin. Meitä kiinnosti lähestyä mehiläistenhoitoon liittyviä välineitä ja asuja samanaikaisesti sekä niiden normaalin käyttötarkoituksen että sitten myös näyttämöä kohti haluavan ajattelun kautta. Savukoneen ja savustimen yhteys oli yksi ilmeinen ja hauska esimerkki tässä leikissä. Mehiläispesän savuttelu savustimella on esimerkki hyvin arkisesta ja samalla spektaakkelin omaisesta tapahtumasta, jossa huolenpito ja hätyyttäminen kohtaavat. Tämä savuttelu olisi voinut olla yksi hauska toiminta ja elementti, jota tutkia sekä perinteisellä näyttämöllä että puistossa.

Miten unien logiikka vaikutti työskentelyyn?

Marlon: Työskentelimme lyhyesti unien kehollistamisen ja esittämisen kanssa. Tarkoituksena oli palautua unen logiikkaa muistuttavaan olotilaan, joka taas alkaisi ruokkimaan uusia unenomaisia tapahtumia. Tärkeää projektissa ylipäätään on ollut, että mehiläisten kanssa taiteen tekeminen avaisi uusia tai vaihtoehtoisia lähestymistapoja, eikä niinkään mehiläisten asettuminen valmiiden lähestymistapojen kohteiksi. Koen, että tämä mehiläisten kanssa uneksiminen oli yksi yritys avartaa taiteellisia lähestymistapoja.

Suvi: Unien logiikka on kiinnostava lähtökohta, koska koen, että unissa ei ole usein logiikkaa, ja taas toisaalta niissä on aivan selvä logiikka. Harjoitteessa, jossa pötköttelimme ja kytkeydyimme solutasolla mehiläistenhoitajan uniformuun, muuntauduimme outoon tilanteeseen, jossa oli unetkin läsnä. Muistan, että joskus vajosin syvälle pääkallooni ja mehiläistenhoitajan uniformun verkko auttoi minua vajoamaan yhä syvemmälle. Näissä tiloissa tanssistudio, uniformu ja pääkalloni rajat hälvenivät. Se todennäköisesti johtui siitä, että vajosin pieneen uneen, en kuitenkaan uneksinut, vaan tietoisuuteni vaihteli vajoamisen ja hereillä pysymisen välitilassa. Unien kanssa työskentely tällä tavalla on siitä kiinnostavaa, että se vaatii aikaa ja loppujen lopuksi se ei ehkä näytä juuri miltään ulospäin, ainakaan mitä olemme tietyissä esittämisen perinteissä tottuneet mieltämään näyttämiseksi. Mietin surrealismia… unenomaisen, epätodellisen, venyvän, mittasuhteiden sekoittumisen ja väriliukumien maailmoja. Jälkikäteen, kun ajattelen meitä pötköttelemässä, hetkittäistä kohtaamista yhden mehiläisen kanssa Tullisaaressa ja ryhmämme keskusteluita tuntuu, että niiden mittasuhteet sekoittuvat päässäni ja en enää ole varma mikä näistä tilanteista oli todempaa kuin toinen. Ehkä tärkeintä on kuitenkin se, että todempaa on se, jolla on jonkinlainen vaikutus siihen mitä seuraavaksi tekee.

Mitä seuraavaksi tapahtuu?

Marlon & Suvi: Loppuvuodesta 2022 päädyimme irtautumaan Mehiläisten seurasta. Taiteellisesti Mehiläisten Seurassa on ollut kiinnostavaa tietty ilmeinen elämän ja taiteen ristiinpölyttyminen hyvässä ja pahassa. Hitaasti kehkeytyvä lopputulokseltaan avoin prosessi on ollut iso inspiraation lähde, mutta myös synnyttänyt haasteita freelance elämän yhteensovittamisessa. Valitettavaa huomattava, mutta muille selkeämmile ja tuotannoltaan sitovimmille projekteille tulee helposti antaneeksi enemmän energiaa. Lisäksi kyse voi olla myös yksinkertaisesti erilaisten toiveiden, sitoutuneisuuden asteiden, resurssien ja kommunikointitapojen kohtaamattomuudesta työryhmän sisällä. Välillä on parempi päästää irti, kuin yrittää pakottaa yhteistyötä tapahtumaan. Olen iloinen siitä, mitä aloitimme Mehiläisten Seurassa ja millaisia uusia asioita sain kohdata ihmisyydestä, mehiläisistä ja taiteen tekemisestä. Joka tapauksessa elämä jatkuu, ja myös taide jatkuu, mutta tällä kertaa meidän kohdalla muissa yhteyksissä! Kiitos.

Mehiläisten seura: PESÄ / HIVE

Galleria Salmi, Laajasalon kirjasto / Laajasalo library

3.-30.1.2023

Sanctuary, 2020-
47 dokumentaatiokuvaa, 11x15cm
Elävä installaatio: mehiläispesät, kukkaispuutarha ja huvimaja, sekä taiteilijat jotka huolehtivat niistä / joista ne huolehtivat. Tullisaaren puisto, Helsinki

Sanctuary, 2020-
47 documentation images, 11x15cm
Living installation: beehives, flower garden and gazebo, and the artists who take care of them / are taken care of by them. Tullisaari Park, Helsinki

Tullisaaren retkeilykeskus, 2022
Installaatio, josta tässä esillä: Sopu-teltta ja kehystetty alkuperäinen Tullisaaren leirintäalue-postikortti

Tullisaari Camping, 2022
Installation, of which here: Sopu tent and framed original Tullisaari Camping postcard

Kesätori, 2023
Installaatio: lämpöpeitto, retkijakkara, Inan lasten Seela ja Laila Hälisen piirustukset, skep hat niittynurmikasta ja rottingista, instax-valokuva ja piirustus Sanctuaryn huvimajasta, teltanpainot shungiittia ja laavakiveä, mäkimeiramikimput Sanctuaryn puutarhasta, Ainon ja Inan puutarhakassit

Grassroots market, 2023
Installation: space blanket, camping stool, drawings by Ina’s children Seela and Laila Hälinen, skep hat made of Kentucky bluegrass and rattan, instax photograph and drawing of the Sanctuary gazebo, tent weights of shungite and volcanic rock, bunches of oregano from Sanctuary garden, Aino’s and Ina’s gardening bags

Puutarhurin peitto, 2022
Tilkkupeitto: kierrätetyt puuvillakankaat, kasvivärjätty villa

Työssäkäyvien naisten lepokoti, 2022
Osa installaatiota, josta tässä esillä: kierrätetyistä, nimikoiduista keittiöpyyhkeistä tehdyt tilkkupeitto ja silmätyyny, jonka sisällä Sanctuaryn puutarhasta kerätyt tuoksuvat yrtit, ääniteos 15:05 min.
Tehty yhteistyössä Ainon äidin Liisu Vartijan kanssa

Gardener’s quilt, 2022
Quilt: recycled cotton fabrics, plant dyed wool

Resting home for working women, 2022
Part of installation, of which here: quilt and eye pillow made from recycled kitchen towels embroidered with initials; fragrant herbs collected from Sanctuary garden inside the eye pillow, sound piece 15:05 min.
Made in collaboration with Aino’s mother Liisu Vartija

Rakkaus edellä, 2022
Veistos: puulaatikko, Tullisaaren mehiläisten vahat vuosilta 2020-2022, Tullisaaren mullasta löydetyt posliinin- ja lasinpalaset

Love first, 2022
Sculpture: wooden box, beeswax of Tullisaari bees from 2020-2022, pieces of porcelain and glass found in the soil of Tullisaari

Keskustelu pölkkypesien haitoista ja hyödyistä

32 kommenttia

13. maaliskuuta kello 22.23  

A kirjoittaa paikassa https://www.facebook.com/groups/mehilaisempimehilaishoito

Tässä olen hieman hämilläni. En tosin ole vielä aloittamassa mehiläisten kanssa puuhaamista.Tarkoitus aloittaa suoraan pölkkypesistä.Kaadetuista puista, joihin jätän pitkät kannot. Ehkä rungon kappaleistakin.Sanovat että mehiläiset eivät pärjää omalla hunajallaan talven yli. Että kuolevat kun suolen täytyttyä menevät talvella pesästä ulos tekemään tarpeensa. Paleltuvat ennen kuin kerkeävät takaisin?Onko tämä tosiaan näin? Eikö Suomessa ole luonnonvaraisia mehiläisiä ollutkaan?

B: Hunajamehiläinen (apis mellifera) ei ole kotoperäinen laji, eri villimehiläislajeja täältä kyllä löytyy. Niistä ei tee hunajaa tietääkseni mikään. 

C: Vaikka aloittaisit pölkkypesistä, käy silti mehiläishoidon kurssi ennen kuin aloitat. Tiedät edes mitä et tiedä.

D vastaa C:lle: Ehdottomasti!

E: Pölkkypesät kuulostaa sen verran hankalilta etten itse rohkenisi lähteä sellaista kokeilemaan. Luultavasti vaan tulisin tappaneeksi sen pesän ja levittäneeksi tauteja lähialueiden mehiläispesiin. Jos kuitenkin päädyt kokeilemaan, niin suosittelen perehtymään parvien kiinniottoon erittäin perusteellisesti.

A kysyy E:ltä: Tuppaavatko parveilemaan enemmän pölkkypesistä?

E vastaa A:lle: Tila pölkyssä on rajoitettu, ja hoitaminen vaikeaa/ mahdotonta toteutetusta mallista riippuen.

C vastaa A:lle: Vahva suositus sille, että otat selvää mehiläisten elinkaaresta, ravinnosta, lisääntymisestä, talvehtimisesta, taudeista ja loisista. Noin alkajaisiksi. Ihan samalla tavalla kuin mitä tahansa muita eläimiä hankkiessa. Sillä välin kuin opiskelet, voit lisätä monimuotoisuutta tontillasi toimimalla luonnonvaraisten pölyttäjien hyväksi. Siihen löytyy hyviä ohjeita, ja sillä et saa aikaan vahinkoa eläimille etkä riesaa muille ihmisille.

F: Joidenkin kasvien medestä valmistuva hunaja on huonoa talviruokaa, joten kyllä se sokerilla talveuttaminen aina varmempi keino on. Muutenkin hunaja lisää ulostuspainetta sokeria enemmän, joten riski pesään ulostamisesta on todellinen.Kunnon valmistautuminen ennen mehiläisiä kannattaa tehdä, jottei homma käänny vaikka puutteellisen punkintorjunnan vuoksi alueen muita tarhaajia vastaan tai parvi lähde hallitsemattomasti vaikka naapurin piippuun.

G vastaa F:lle: Kuullostaa hiukan oudolta että hunaja olisi mehiläisille huonoa ruokaa. Vähän sama kuin sanoisi äidille ettei kannata rintaruokkia vauvaa kun korvikkeet ovat parempia. Ihmisen arroganssia luontoa kohtaan.

C: G tuo vertaus äidinmaitoon ontuu. Ei ole ”arroganssia luontoa kohtaan” ottaa huomioon ne olosuhteet, joissa tarhamehiläisen evoluutio on enimmäkseen tapahtunut (ei pitkiä yhtenäisiä pakkasjaksoja) ja se, että tietyistä hunajista kertyy enemmän ulostettavaa mehiläisen suoleen kuin toisista. Mehiläiset muodostavat symbioottisen kokonaisuuden elinympäristönsä kanssa. Itsekseen pärjäävä luonnonvarainen tarhamehiläiskanta Suomessa saattaisi hyvinkin olla hieno juttu, mutta italialaiset tai krainit tänne tuotuina ja pitkän ajan kuluessa hunajantuotantoon valittuina kantoina ovat kotieläimiä, eivät villieläimiä.

F vastaa G:lle: Huomaatko, etten kommentoinut aivan noin, kuinka väitit minun kommentoineen?

G vastaa C:lle: Kyllä nimenomaan eurooppalainen mehiläinen, jonka luontainen levinneisyysalue ulottui Uralille asti, on sopeutunut pitkiin pakkastalviin. Ja on pohjoisesss keski-Euroopassa suhteellisen pitkä talvi jolloin ruokaa ei ole saatavilla. Pohjois-Amerikassa, johon mehiläinen vietiin 1600-luvulla on tälläkin hetkellä laajoilla alueilla villimehiläisiä alueilla joissa on pitkä talvi. Ymmärtääkseni on varsin laaja tieteellinen yksimielisyys siitä että ei ole olemassa kesymehiläistä ja villimehiläistä erikseen vaan A. mellifera on A. mellifera kaikkialla. Toki ihminen on sotkenut rotujen levinneisyysalueet.

G: Sori F jos kärjistin sanomaasi. Välillä vaan harmittaa että näitä samoja asioita toistetaan ehdottomina totuuksina kun joillakin on toisensuuntaisia kokemuksia tai halua viedä toimintaansa mehiläisten kanssa eri suuntaan tai toimia eri lähtökohdista. Toisaalta kukaan ei esitä selitykseksi sitä että mehiläishoitaja yksinkertaisesti vaihtaa hunajan moninkertaisesti halvempaan sokeriin. Aika voimakas taloudellinen ohjaus toimia niinkuin toimitaan.

F: En kai missään ottanut kantaa hunajalaatuihin? Voihan olla, että jos pitää mehiläisiään rypsipeltojen äärellä, kannattaa vaihtaa hunaja sokeriin. Siihen mikä on Suomen luonnossa oikea määrä A. melliferaa ei taas taida olla yksiselitteistä tietoa. Onhan muitakin pölyttäjiä, ja ne saattavat kärsiä kilpailusta tarhamehiläisten kanssa. Luonnossahan populaatioiden kokoa ei määritä niinkään ravinnon märä sesongin aikana vaan pullonkaulat kuten talvi. Tarhamehiläinen saa nyt “epäreilua kilpailuetua” kun autamme ne talven yli ruokinnalla. Samasta syystähän meillä on liikaa kauriita.

C: Juuri tuota tarkoitin, että ihminen on toiminnallaan sotkenut levinneisyysalueet. Pohjolan tumman mehiläisen tarhatut kannat vaihtuivat Suomessa italialaisiin viimeistään sotien jälkeen, koska haluttiin suurempia hunajasatoja. Hyvä talvehtimiskyky omasta ympäristöstä kerätyn hunajan varassa ei ole ollut geneettisen valinnan perusteena millekään näistä silloin tänne tuoduista kannoista.

H: Itse olen talveuttanut mehit omalla hunajalla (ei kanerva) hyvin on mennyt! Yksi talvitappio siitä kun aloitin kolme vuotta sitten talveuttamisen oman hunajan kaa, pesiä nyt 14.Kuulostaa hienolta, että pölkkypesät kiinnostaa, opiskelet hyvin vaan ja upeaa jos niihin päädyt!! Yes!!!! Mulla unelmana pölkkypesä tiluksille! 🌼

F vastaa A:lle: Kuten huomaat jo näistäkin kommenteista kysymys on hiukan kiistanalainen. Mutta tässä ryhmässä jos missä pitäisi voida keskustella avoimesti. Pidän kahden viikon kuluttua ’Mehiläisempää mehiläishoitoa” kurssin jossa pölkkypesistäkin puhutaan vaikka pääpaino on ylälistapesissä.

F: Olen juuri hankkinut muutaman 70 cm paksun koivu ja kuusirungon, joista on tarkoitus tehdä pölkkypesiä. Rungon paksuus pitäisi olla minimissään 50 cm, jotta siihen mahtuu 20-25cm onkalo ja seinäpaksuus vielä yli 10 cm. Näiden toteuttamiseen on vähän eri tapoja – ensimmäiseksi on päätettävä onko tarkoitus kuitenkin korjata pesistä hunajaa vai rakentaako pesäpaikkoja villimehiläisille [kuva lumisista pölkyistä].

I: Mehiläinen (Apis mellifera), joka ei pärjää Suomessa omalla hunajallaan talven yli on kuin saimaannorppa, joka ei pärjää, jos ei ihminen kolaa pesää ympärille joka talvi.

F: Saattaishan se pärjätäkin, mutta pesäpaikkojen puute on suurin ongelma. Ja luultavasti pitäisi saada musta mehiläinen takaisin. Italialaiset ym talvehtivat liian suurella porukalla ja alkavat sikiöidä liian aikaisin, jolloin hunajaa kuluu. Tarhauksessa se on tietysti etu kun tarkoitus on vain vaihtaa hunaja sokeriin.

J: Mun mielestä, ja mun kokemuksella, rotua tärkeämpi asia on ominaisuudet joita mehiläisiällä on. Mustistakin löytyy tuhlailevia talvehtijoita.

F vastaa J:lle: Noinhan se tietenkin on. Minulla ei vielä ole mustia mehiläisiä ollut, mutta olen antanut itseni ymmärtää että ne noin keskimäärin talvehtivat pienemmällä porukalla.

K: Miksi tarhamehiläisiä pitäisi kasvattaa pölkyn sisällä? On melkoista inhimillistämistä (antropomorfismia) kuvitella, että niillä on jotenkin kivempaa siellä kuin hyvin hoidetussa pesässä, jotenkin parempi feng shui? Esimerkiksi maatiaislehmien suhteen lähes kaikki oivaltavat, että alkuperäisrodun karjaakin täytyy hoitaa. Onko eläinten huono hoito hyväksyttävämpää, jos kyseessä ovat hyönteiset? Eläin, joka tilataan toiselta tarhaajalta ja laitetaan asumaan ihmisen ontoksi kovertamaan pölkkyyn ei ole villieläin. Jos joku eläin spontaanisti asettuu onttoon pölkkyyn (esim lintu lintupönttöön) tai tekee kolonsa tontille jätettyyn kantoon, se on villieläin. Eläintarhoissakin yritetään tarhattujen villieläinten terveyttä hoitaa mahdollisimman hyvin, esimerkiksi torjumalla syöpäläisiä.

F vastaa K:lle: Ei lehmää ja mehiläistä voi rinnastaa noin. Lehmä – myös maatiainen – on hyvin kaukana luonnonvaraisesta alkumuodostaan. Mehiläinen on villieläin jonka ihminen on laittanut laatikkoon. Englanninkielisessä keskustelussa on jo todettu ettei ole järkeä eritellä mikä on wild honey bee eli villimehiläinen ja feral honey bee eli villiintynyt mehiläinen kun ne ovat kuitenkin ihan samaa porukkaa.

K vastaa F:lle: No sittenhän voi vaan laitella niitä pölkkyjä tarjolle niille villimehiläisille.

F vastaa K:lle: Niinpä. Ihmiset tekevät varmaan pölkkypesiä hiukan eri motiiveilla. Keski-Euroopassa ja Briteissä on nyt ’free the bees’ liike joka laittaa luontoon pölkkypesiä koska luonnonvaraisen mehiläisen suurin ongelma on pesäpaikkojen puute. Itse asiassa Apis mellifera on uhanalainen eurooppalainen yhdyskuntahyönteinen joka pesii harvakseltaan metsissä. On myös mehiläishoitajien edun mukaista ettei mehiläisen perimä ole pelkästään emokasvattajien hyppysissä. En näe ongelmaa siinäkään että joku haluaa tuottaa hiukan hunajaa perinteisissä pölkkypesissä.

J vastaa F:lle: Toi on hyvä pointti, tai oikeastaan erittäin tärkeä, että mehiläisten perimä on mehiläishoitajien käsissä. Laajensin tarkoituksella emonkasvattajista mehiläishoitajien ihan vain jotta jokainen mehiläisiä kasvattava tajuaa, että niitä rmoja voi jokainen kasvattaa omiin tarpeisiin. Suurinta vääryyttä mitä tarhassa voi mehiläisiä tehdä on ostaa aina emot suurelta emonkasvattajalta. Näin tulee edistäneeksi mehiläisten geneettistä köyhtymistä vaikkei sitä tarkottaisikaan.

F vatsaa J:lle: Samaa mieltä. Sehän on jo hyvä jos on hoitajia, jotka tuottavat emonsa itse vapaaparituksella, toiseksi kun on harrastajahoitajia jotka antavat emojen syntyä ja pariutua omia aikojaan, mutta askel eteenpäin olisi vielä villi/villintynyt mehiläiskanta, johon kohdistuu paikallisen luonnon valintapaine. Nythän tästä ei ole varmuutta, mutta tällä hetkellä ajattelisin että rajoittava tekijä on Suomessa (ja muuallakin) pesäpaikkojen puute, ei niinkään talvi.

J: Sopeutumattomuus varroaan on luultavasti se suurin tekijä. Ainakin täällä keskemmällä Suomessa on sen verran autioituneita tiloja, että luulisi sieltä löytyvän pesäpaikkojakin. Eipä lisästä varmaan haittaakaan ole 🙂

F vastaa J:lle: No sekin varmasti.

Mehiläisten seura: Mahtava ja asiantunteva keskustelu. Kiinnostaa A kuulla miten aattelit lähteä eteenpäin?

Keskustelu Tullisaaren kaatunutta Tammea ympäröivistä sulkunauhoista

112 tykkäystä, 35 kommenttia

16. lokakuuta kello 10.32  @Tullisaaren Puisto.

A kirjoittaa paikassa https://www.facebook.com/groups/laajasalo

Koska tämä kaatunut vanha tammi aiotaan säilyttää paikallaan, olisiko syytä rakentaa sen ympärille kunnon kauniimmatt aidat noiden muovinauhojen tilalle. Tammihan lahoaa tuossa kymmeniä vuosia.

B vastaa: Miks edes tarvitsee aitaa?

C vastaa B:lle: Se on varmaan siksi etteivät lapset kiipeile ja aikuiset pidä jumppapuuna, oksat eivät varmaan kestä🤔

B vastaa C:lle: Aidan yli kyl lapset kiipee, se ei nyt ketään pitele, jos nyt haluu puulle mennä. Eikä varsinkaan noi narut estä ketään.

C vastaa B:lle: En ole kyllä nähnyt ketään nauhojen sisäpuolella vaikka päivittäin kuljen siitä ohi, vanhemmat ei päästä lapsia sinne.

B vastaa C:lle: Mun mielestä noi narut o vaan äärettömän rumat. Joko antaa sen puun maatua siinä ilman rumia naruja tai sitten roudaa pois. Puut kaatuu ja kuolee, se on ihan normaalia kiertokulkua. Mitä väliä, jos joku istuu puunrungolle tai kannolle. Niin mä oon lapsesta asti tehny. Se, että se puunraato sijatsee puistossa on ongelma ja siks pitää aidata, anna mun kaikki kestää.

C vastaa B:lle: Puu on 200 vuotias ja rauhoitettu, ei sitä voi joka näreeseen verrata.

D vastaa C:lle: nauha ei mitään estä ja ruma se on. Onneksi on vielä niitä, jotka ymmärtävät, että tuon nauhan sisäpuolelle ei voi mennä. 100-vuotias tammi on harvinaisuus Suomessa ja siksi suojelemisen arvoinen kaatuneenakin.

E: Kiinnostaa kuulla näkemys henkilö B:ltä: voiko kaatuneen puun ikää laskea järkevästi? Kun se lahoaa, jatketaanko iän laskemista kuinka pitkään? Ja eikö lahoamisprosessiin kuulu, että oksat katkeilee ja rikkoontuu? Joten mitä merkitystä iällä on kaatumisen jälkeen?

F: On siinä hyvä olla jokin osoituksena, että on edelleen rauhoitettu puu.

G: Kävisikö vanhan ajan riukuaita paremmin kuin työmaanauhat.

H: Juuri niin – nuo raksa nauhat pilaavat koko alueen.

I: Voiskohan kasvattaa uusia tammia!

J vastaa I:lle: Siellä tammen ympärillä kymmeniä pikkutammia jo.

I vastaa J:lle. Wauu! Luonto hoitaa!

K: Todellakin voisi olla jotain kauniimpaa nauhaa tai aita, koska on tarkoituksena vanha kaatunut tammi jättää paikoilleen lahomaan.

L: Kaupungin puisto-osastolle viestiä menemään…

M: Olisi syytä.

Kuva Ina Niemelä, 20.10.2021 klo 16.16

N: Puiston nurmikko on väärä paikka lahoavalle puulle. Puu oli kasvaessaan suojeltu, suojelulle ei ole enää tarvetta. Sen voisi ainakin siirtää pois hoidetulta alueelta, siis jonnekin lähimaastoon.

O vastaa N:lle: tässä kaatuneessa puussa on tarina. Ei ole kysymys sen mätänemistä.

N: Mielestäni tarina ei saa kunniakasta loppua, jos puu jätetään mätänemään keskelle muuten hyvin hoidettua puistoa. Ei puistoihin ole tapana jättää puita lahoamaan. Olisi hienoa jos Laajasalossa olisi joku puuseppä, jonka käsittelyssä puusta saisi valtavasti uusia esineitä ja tarinoita.

P vastaa N:lle: Tossa voi tulla pikku yllätys näille suojelijoille ja säilyttäjille, kun toi tammi tossa pikku hiljaa makailee, se lähtee aika pian tummumaan ja lahoamaan ja sitten sitä onkin kiva katella. Ja mitä tulee puuseppään, niin ne on sen verran kalliita kavereita, ettei taitaisi markkinoita olla jos se tekisisi siitä taltanvarsia tai muita hyödyllisiä esineitä. Mulla oli Hålvikissä vaari joka oli puuseppä (kuvassa Hilja Matildan kanssa) mutta se siirtyi viimeiselle verstaalleeen jo 1960-luvulla……[kuva vaarista Hilja Matildan kanssa].

Q: Höpöpöpö. Asuntoja tähän, koska ilmastonmuutos ja väkeä pukkaa ku pipoa!

R vastaa Q:lle [GIF jossa ojennetaan nenäliinoja]

S: Vuosia sitten poimin “Tullisaaren mahtavan” tammenterhoja, idätin jääkaapissa talven ja siirsin mökille, siellä ne kasvavat ja komistuvat ‘suojelupuiden’ vieressä🥰En ole enää näkemässä niiden mahtavuuden päiviä,silti uskon niiden kasvuvoimaan:. :. :.

T: Kannatan oksien sahaamista ja uusien taimien suojelua kohta meillä on tammimetsä😃 rannalla lojuu kaatuneita koivuja ja sähkötolppia saisi kyllä poistaa.

U: Käsittääkseni kyse on luonnon vaalimisesta, kaatunut tammi tarjoaa monille öttiäisille elannon ja asuinpaikan. Ihmisen esteettistä silmää tietty vaivaa; toki nuo muovinauhat on ällöt. Joku tosijykevä ankkuriköysi tms. ympäröimään puuvainajaa?

V: Eikö sitä voisi myydä jollekin puusepälle ja se jatkaisi elämäänsä esim. pöytänä tai tuoleina? Puisto ei ole mikään luonnonmetsä mihin jätetään kaatuneet puut lojumaan.

X vastaa V:lle: Hyvä ajatus. Suurin osa tammesta kovaa puuta joka tietysti vuosikymmenten aikana lahoaa mutta onko siitä seuraaville hiilidioksiidipäästöilleå tarvetta?

Y vastaa V:lle: Ehkä siitä voisi puuseppä tehdä jotain, joka tulisi joko puistoon ulos tai sisälle Aino Acten huvilaan. Poistetun rungon kohdalle kyltti, jossa kerrotaan, mihin runko on viety ja mihin sitä tullaan käyttämään. Oksat voisi viedä tien toiselle puolelle metsään. Siellä on muitakin kaatuneita tammeja.

V vastaa Y:lle: Hyvä idea.

Z: Ping Anna Elina Nummi? 🤔 1

Å: Vaikea arvioida kumpi tuossa rumentaa puistomaisemaa vähemmän, kun ei ole kuitenkaan kyse mistään natura alueesta. Uusiokäyttöön molemmat joutaisi. Harvinaisen älytöntä päätöksentekotaitoa Helsingin puisto-osastolta.

Ä: Tuohan on tuossa oksineen kuin muinainen jättiolento. Annetaan sen rauhassa maata paikoillaan ja jalostaa paikallista biodiversiteettiä tuhansine pikku apulaisineen, jotka siinä jo nyt asustavat. Myös linnut hyötyvät niistä. Jätettäiskö välillä ihmisen, ihan kaiken järjestykseen laittamisen pakkomielle tässä kohtaa väliin, ja vain annettaisiin tämän väsyneen jättiläisen monine kavereineen hoitaa itse itsensä. Sen etenevästä tilasta voisi sitten vaikka tehdä hienon luontodokumentin, jopa biologisen tutkimuksenkin! Sen äärellä voitaisiin pitää lapsille satutunteja muinaisista maailmoista ja aikuisille luentoja puiden salatusta elämästä..Onhan tämä vanha jättiläinen nähnyt sen mitä Tullisaaressa tapahtui jo 300 vuotta sitten! Ei siis ole ihan mitä tahansa puutavaraa. Kerrotaan sen äärellä kertomuksia muinaisista ajoista. Hyvä kokoontumispaikka kertomuksille. Rakennetaan ympärille perinne-puuaita ja iso kota jossa kokoontua juttusille..Oltaisiin kerrankin edes vähän luovia..,

Ö: Keltapunainen varoitusnauha kerätään kierrätykseen ja sen tilalle laitetaan uusi nauha. Seremonia järjestetään juhannusviikolla 2022. Toivoo: Mehiläisten seura

  1. Anna Elina Nummi on Helsingin kaupungin kaupunkiympäristön projektisuunnittelija.

Haluista, unista ja hunajan ekstaattisuudesta (a Saari journal)

Kirjoitan lyhyesti Mehiläisten seuran ensimmäisistä yhteisistä viikoista. Punertavan kuun ulvontaa, maisemallisen käännöksiä kosketuksessa, aamuyön vaellus 24/h S-markettiin, pyhätön kuvittelua ja avautumisen ihmeellisyys (”awe”) kanssataiteilijoiden ehdotuksissa. Olemme kartoittaneet toistemme kehon, psyykeen ja kielen maailmoja jakamalla itselle arkisia, toiselle ehkä uusia, taiteellisen työskentelyn harjoitteita ja kokeiluja. Tulevaisuus tuntuu vielä varsin avoimelta, mutta samalla taiteelliset halut ovat jo aloittaneet kierteisen liikkeensä. Näyttämön näkyjä välähtelee.

Kahden viikon aikana olen kuunnellut erityisesti hetkiä, joissa ruumis liikuttuu/lietsoontuu/kiihottuu/herää uneksimaan. Kysyn, miten yön aika ja unenkaltaisuus sulattavat sellaisia järjenvaloa palvovan mekanistisen tietämisen vaatimuksia, joiden seurauksista kuvittelen niin ihmisten kuin mehiläistenkin kärsivän. Samalla haluan antautua Mehiläisten seuran jäsenten ja mehiläisten yhdessäolon ristiriitaisuudelle ja selittämättömyydelle. Arvelen, että tämän kauneus ja rumuus ei voi ruumiillistua monoesteettisenä puhdistuksena tai käsitteellisenä nokkeluutena. Millainen tanssi tuntuu totuudelliselta mehiläisten seurassa? Saaren kartanossa olemme työstäneet muun muassa tämänkaltaisen eetoksen ja työskentelytavan mahdollisuuksia hankauksineen.

Muistutus itselle:

Mehiläisten seura ei tee taidetta mehiläisistä.

Samalla mehiläisten työtä ei voi ohittaa. Olen syönyt päivittäin Tullisaaren hunajaa, vuosikertaa 2020. Ina arveli, että vuosikerran 2020 mentholimainen ekstaattisuus johtuu mehiläisten keräämästä Lehmuksen kukinnosta.



Elokuussa 2021

Marlon Moilanen, tanssija

Saaren residenssissä (suunnitelmia)

Kahden viikon suunnitelma:

  1. Teemme kahden viikon residenssissä Mynämäellä pohjatyötä ja taiteellista tutkimusta.
  2. Työstämme ja kohtuullisen hitaasti mietimme ääneen kestäviä ja hedelmällisiä tapoja tehdä taidetta yhdessä.
  3. Soitamme haparoivan Teams-puhelun mehiläisille Tullisaareen.
  4. Laskemme kimalaisia ja kertaamme olemassaolon kulmakivet.
  5. Nukumme osan öistä ja kirjoitamme sinä aikana kirjan.
  6. Valvomme osan öistä ja kirjoitamme sinä  aikana  toisen kirjan.
  7. Perumme sanamme ja lähdemme uimaan.
  8. Kävelemme uuden reitin, niin monta kertaa että siitä tulee vanhempi.
  9. Kirjaamme ylös fantastisen suunnitelman ja heikon esityksen.  
  10. Piirrämme karttoja ilman agendaa.  
  11. Teemme kukka-asetelmia ja ajatusten uudelleen järjestelyä.  
  12. Nautimme kesästä ja ajasta yhdessä.  

Aikataulu suunnitelma residenssiin:

Suunnitelma tehty 7.6. [editoitu 16.7] [huom! Muutettu useita kertoja residenssin aikana 20.7-1.8.2021]

Tuesday 20.7: 12-16 arrival, 17-19 food shopping in Mynämäki and settling down.

Wednesday 21.7: 9-12 get together, 14-16 planning and mapping, 16-18 REKO Mynämäki, Sauna 

Thursday 22.7: 9-12 Ina hosts, 14-18 afternoon trip to Mietoistenlahti

Friday 23.7: 9-12 Suvi hosts, 13-15 Pyhe market (lunch), 16-19 Marlon hosts, Barbecue

Saturday 24.7 : leisure, Sauna in Kivijärvi

Sunday 25. 7: leisure

Monday 26.7: 10-12 planning the night trip: 14-18 silent work: 22-05 night trip (sunset 22:22, sunrise 4:52)

Tuesday 27.7: 14-18 Matt hosts, 22-05 night workshop 

Wednesday 28.7: 14-18 Ingvill hosts, Sauna

Thursday 29.7: 9-12 Aino hosts, 14-18 to be decided later

Friday 30.7: 9-12 documenting, 12-14 Pyhe market (lunch), 15-18 skep/other making and talks

Saturday 31.7: 9-12 skep/other making and talks, 14-18 documenting and silent work, Last supper

Sunday 1.8: Departure

Puiston pesien ensimmäinen talvi

Muutamia huomioita kahdeksalta kuukaudelta:

Kun olin pesällä ja hoitoasu päällä, ihmiset katsoivat toimiani ujostelematta. Monesti he jopa kysyvät jotain? Esimerkiksi että mitä mehiläisille kuuluu tai tuleeko paljon hunajaa? Puhuimme usein puistosta tai säästä. Juttuttajilla saattoi olla muita suhteita mehiläishoitajien kanssa tai kokemuksia tarhamehiläisistä omasta takaa. Useimpien harrastus oli loppunut Varroa-punkin saavuttua Suomeen 80-luvulla.

Eräs mieleen jäänyt kohtaaminen tapahtui Rudolfin leikkipuistossa. Sovimme tekstarilla hujanajatreffit ostajan kanssa. Hän oli kotoisin Bashkiriasta Etelä-Uralilta, jossa hunajalla on erityinen merkitys. Neuvostoaikaan hunaja oli vientituote, mutta Baskirialla oli erityisvapaus myydä hunajaa kotimaassa, joka teki siitä suorastaan kansallista hunajaa.

The Oak that fell in the 21st of September.
Photo Ina Niemelä © 19.1.2021

Kävin puistossa joka viikko. Katsoin enää harvoin maisemaa. Useimmiten kiinnitin huomioni siihen oliko kuivaa vai kosteaa, mikä kukoisti ja mikä oli lakastumassa. Mikä jäi jalkoihin ja mikä valtasi tilaa. Opin rauhoittumaan pesällä kesän mittaan ja yritin punnita sitä käsituntumalla. Pesätöihin kuului pesän kuunteleminen ja haisteleminen, mutta en voi vielä sanoa osaavani tulkita näitä signaaleja.

Olen lukenut kaikenlaista mehiläisiin liittyvää ja vuoden kiinnostavimmat kirjat olivat Karl von Frischin Mehiläisen elämästä vuodelta 1968 ja Lotte Möllerin 2019 ilmestynyt Bin och människor.

Karl von Frisch, Mehiläisten elämästä, s.190-191, Suom. Olavi Sotavalta, Kustannusosakeyhtiö Otavan kirjapaino, Helsinki 1968

Ja tietysti seurannut muutakin aiheeseen liittyvää keskustelua. Mielenkiintoisinta on ollut lukea siitä millaista on hyvä mehiläistenhoito ja mitä sillä tavoitellaan. Itse ajattelen ettei tarhamehiläisiä kannata pitää ellei ole kiinnostunut myös niiden tekemästä hunajasta tai riippuvainen niiden pölytyspalvelusta. Kyse on lopulta myös muiden mehiläislajien elintilasta. Toisaalta ajattelen, että pienimuotoinen eläintenpito ja ruoan kasvatus harrastus pitää ajatukset elämän ja kuoleman kysymyksissä, sekä kiinni nykyhetkessä ja vuodenajoissa. Vuotta kannatteli tunne, että aika lasten, mehiläisten ja kasvimaan parissa, ei ole hukkaan heitetty.

David kirjoittaa blogissaan (theapiarist.org) minusta hyvin:

If you want to keep bees because …

  • you like honey  – you’d be better off in every regard (time, money, health) just buying it. Not from the supermarket. Buy directly from a local beekeeper – it will be better honey.
  • you want to improve pollination and help the environment – you’d be better off making homes for solitary bees, as they’re more efficient pollinators.
  • you’ve been told that “bees are threatened” – do some more homework on hive numbers and why they’re threatened … then, and only then, get some training and some bees.

Beekeeping, done well, is a fabulous example of working with nature and the environment. It’s a fascinating hobby 1. Every year brings new experiences and things to learn.

However, as a beekeeper you’re working with the environment and influencing the environment. Done badly, beekeeping can be detrimental, to your own bees, your neighbour’s bees and to the environment.

Toinen pesä siirrettiin puutarhurin huvilan pihaan marraskuussa.
Kuva Ina Niemelä© 17. 1. 2021

Ensimmäinen kesä ja syksy olivat vapaita tavoitteista ja ideoinnista. Opiskelin ja uppouduin. Tärkeintä oli olla puistossa, seurata pesien kehittymistä ja katsoa mitä tapahtuu. Sekä tunnustella ketä taideprojektimme kiinnostaa, mitä kehkeytyy? Mistä innostun ja mistä lannistun? Ajan kuluessa isoksi kysymykseksi nousi kysymys mittakaavasta. Esimerkiksi kuinka monta kiloa hunajaa elättää yhden perheen, ja kuinka monessa kukassa mehiläisten tulee vierailla sitä varten? Tähän ei tietenkään ole yhtä vastaustausta, sillä vuodet ovat vaihtelevia ja kustannukset samoin. Lauri Ruottisen Mehiläishoitoa käytännössä osa 2 (SML, 2014) antaa pesien määrän ja hunajan kilohinnan laskemiseen kaavoja luvussa: Hunajan tuotannon kannattavuus. Nämä kysymykset kiinnostavat minua, sillä nykyisen kaltainen tehokkuuden vaatimus alkutuotannossa (eli esimerkiksi mehiläistarhauksessa) voi poistua vasta kun pienimuotoisempi tuotanto on taloudellisesti kannattavaa – tai tehotuotanto kannattamatonta. Mehiläisten seuran hyvin pienimuotoisen hunajantuotannon tuottoa ei kuitenkaan tosiasiassa lasketa vain rahassa. Seuran hunaja on monenlaisen vaihdannan väline. Purkillisen hunajaa voi vaihtaa mm. aikaan, keskusteluun, apuun tai rahaan.

Edit. Lauri Ruottinen, s. 308, Mehiläishoitoa käytännössä osa 2, 2. painos 2014, toim. Suomen mehiläishoitajain Liitto r.y.

Footnotes (from David)

  1. It’s a backbreaking and economically-borderline business. This site [David’s The Apiarist Blog] is firmly focussed on hobby beekeepers with 1-20 colonies (though preferably at least two).

Muu mehiläisten kanssa tehty taide / Other Art with bees

Mehiläisten seura on osa mehiläisistä inspiroituneiden taiteilijoiden ja työryhmien jatkumoa. We are part of and in relation to the rich art scene inspired by bees and honeybees.

Melliferopolis

Apifilia

Ritva-Liisa Virtanen

Luonnon konserttisalissa

Charli Clark

Pienet & tärkeät -lastentanssiesitys

Mia Mäkelä

Kaikki hyvin kasvimaalla

Lily Hunter Green

AnneMarie Maes

Ava Roth

Beetime

Beehave

Mike Bianco

Wolfgang Buttress

Pierre Huyghe

Nigel Helyer

Mario Merz 1925-2003

Joseph Beuys 1921-1986