Kulttuuripolun kesä | Culture Trail’s Summer

Saaren kartanon residenssin avoimien ovien päivä | lauantaina 25.5.2024 | klo 11–16
Saaren kartanon alumni, taidekollektiivi Mehiläisten seura on rakentanut Kulttuuripolun näyttelyn Mietoistenlahden rantamaisemaan. Kesätori on Mehiläisten seuran yhteisöllinen tapahtumasarja, jota on järjestetty vuodesta 2021 lähtien, pääosin Tullisaaren kartanopuistossa Helsingin Laajasalossa. Avoimien ovien päivänä toukokuussa 2024 Kesätori saapuu Saaren kartanoon. Tapahtumassa nähdään Mehiläisten seuran aiempia teoksia ja uusia teosaihioita, istutetaan ja kylvetään kesäkukkia sekä rupatellaan puutarhoista, mehiläisistä ja huvimajoista.

Saari Residence open day | Saturday 25 May 2024 | from 11am to 4pm
Saari manor alumni, art collective Bee Company has made the exhibition on the Culture Trail at Mietoistenlahti. Grassroots market is a community event series of Bee Company, which has been organized since 2021, mainly in Tullisaari manor park in Helsinki’s Laajasalo. On the open day in May 2024,  Grassroots market will arrive at the Saari manor. At the event, new and previous works of Bee Company will be shown, summer flowers will be planted and sown, and gardens, beehives and gazebos may be discussed.

Avoimien ovien päivä | Jussi Virkkumaa / Saaren kartanon residenssi
Elojuhla | Jussi Virkkumaa / Saaren kartanon residenssi

Elojuhla | Lauantaina 24. elokuuta | klo 13–19

Kulttuuripolku 17.15  Maljojen kolmonen

Ina Niemelän, Aino Aksenjan ja Ingvill Fossheimin kesäkuussa 2024 rakentaman paikkasidonnaisen Maljojen kolmonen installaation avajaisseremonia Kulttuuripolulla. 

Harvest Party | Saturday 24 August | From 1 pm to 7 pm

Culture Trail 17.15 Three of Bowls

The opening ceremony of the site-specific installation Three of Bowls, built by Ina Niemelä, Aino Aksenja and Ingvill Fossheim in June 2024, will take place on the Culture Trail.

Maljojen kolmonen

2024

Vuodenkierron mukana elävä, paikkasidonnainen installaatio:

Kierrätetty puumateriaali Saaren kartanon remontista, kartanon alueelta löytyneet kivet ja puu, köysi, purjekangas, mehiläisvaha, ruukut, multa, erilaiset pääosin paikallisesti kasvatetut tai hankitut (kukkivat) kasvit, sää, oleva kasvillisuus ja maa, jolla teos seisoo. Tehty paikan päällä Mehiläisten seuran Ina Niemelän, Aino Aksenjan ja Ingvill Fossheimin toimesta kesäkuussa 2024.

Maljojen kolmonen on jatkoa työskentelyllemme puutarhojen maailmassa; ylistys ystävyydelle, sisaruudelle ja luovalle yhteistyölle. Ryhdyimme rakentamaan huvimajaa, joka prosessin aikana muuttui kaivoksi. Se on piirretty samankokoiseksi kuin sisarensa, huvimaja Tullisaaren kartanopuistossa, jossa pidämme sydänmajaamme. Kaivoa ympäröivä puutarha on versiomme muotopuutarhasta. Kaivo on sijoitettu puutarhaan ilmansuuntien mukaisesti: se avautuu lännessä auringonlaskuun ja sen korkein seinä muodostaa pohjoisnuolen. Vuoden aikana teos muuttuu, mehiläispesästä lainatun kuusikulmion tiukka geometria löystyy sään ja kasvien kasvun mukana, puutarha jatkaa villiintymistään.

Three of Bowls

2024–

Site-specific installation, alive with the yearly cycle:

Recycled wood from the renovation of Saari Manor, found rock and wood material from Saari, rope, sail cloth, beeswax, pots, soil, various (flowering) plants mainly grown & sourced locally, weather, existing vegetation and the earth the work stands upon. Made on site by Ina Niemelä, Aino Aksenja and Ingvill Fossheim of Bee Company in June 2024.

Three of Bowls is a continuation of our work in the world of gardens; a celebration of friendship, sisterhood, and creative collaborations. We set out to build a gazebo that during the process turned into a well. It is drawn to match the size of its sister, a gazebo in Tullisaari Manor Park where we have our heartquarters. The garden surrounding it is our version of a formal garden. The well is positioned by the directions: opening to sunset in the west, its highest wall making a north arrow. During the year the work will transform, the strict geometry of a hexagon borrowed from the beehive loosening with weather and the growth of plants in and around it, the garden growing wilder.

Jussi Virkkumaa / Saaren kartanon residenssi

Lapset Mehiläisten seurassa

Haastattelu ja litterointi Ina Niemelä (tammikuu 2024)

Tämä on helmikuussa 2021 myönnettyn Suomen Kultturirahaston apurahan loppuraportti. Paavo Koskisen rahaston rahat on nyt käytetty viimeistä senttiä myöten, mutta elo Mehiläisten seurassa jatkuu. 

toukokuussa 2020

Asioiden merkitysten löytäminen vaatii aikaa. Samoin ajattelu ja muutoksen huomaaminen. Asioiden tekeminen ja toisesta näkökulmasta katsominen ovat tärkeitä jokaisen ihmisen kasvulle, mutta ne mahdollistuvat vain jos niille antaa aikaa. Aikuiselta vaaditaan herkkyyttä ja kykyä heittäytyä lasten ajatuksiin. Muutoksen ja kasvamisen suunta on tärkeä. 

Meillä on asiaa! juhlanäyttely Vironniemen viesti-lehden 40-v-kunniaksi  5.-30.11.2019 Annantalossa

Lapseni ovat olleet mukana kaikessa mitä olen Mehiläisten seurassa tehnyt, residenssiviikkoja ja joitakin pesätarkastuksia lukuun ottamatta. He ovat seuranneet taideteosten valmistumista olohuoneessa ja pajalla, olleet mukana purkittamassa hunajaa mökin kuistilla. Sanctuaryn hoitaminen olisi ollut paljon vakavamielisempää ilman heitä. 

Aika puutarhassa on ennen kaikkea ollut aikaa mehiläisten, lasten, Ainon ja Catharinan kanssa. Koska Mehiläisten seura ei ole leipätyöni, he ovat olleet läsnä myös silloin kun olen kirjoittanut, lukenut ja toimittanut asioita. Mikään tärkeä ei ole jäänyt heiltä näkemättä tai kuulematta.

Haastattelu nauhoitettiin olohuoneessa 5.1.2024 . Paikalla Ina, Laila ja Seela.

Ina: Nauha pyörii.

Laila: Mä haluaisin syödä vohveleita.

Ina: Vohveleita!

Seela: Ne on niin hyviä.

huhtikuussa 2021

Ina: Mulla on muutamia tämmösiä kysymyksiä teille. Vastatkaa ensin näihin ja jos joku asia jää mietityttämään niin tehdään toinen haastattelu myöhemmin. Mitä te ajattelette…?

Seela: Mistä?

Ina: Mehiläisistä. Ja sitten miten teidän ajatukset on muuttuneet mehiläistä sinä aikana kun meillä on ollut mehiläisiä?

Laila: Siis pitääkö mun sanoo mitä mä ennen ajattelin?

Ina: Mua kiinnostaa eniten miten sun ajattelu on muuttunut?

Laila: No ehkä silleen että mehiläisten on ihan hyvä kun ne saa olla siellä pesässä… että mehiläiset ovat mehiläisiä ja ne syövät paljon mettä… vähän vaikeeta sanoa.

Ina: Tarkoitatko että on tärkeää, että ne mehiläiset saa olla mehiläisiä?

Laila: Niin.

Seela: Eikä kissoja! Se ois vähän outoa jos ne ois kissoja.

Naurua.

Laila: Lehmän pitää saada olla lehmä ja jos sen pitää olla kissa niin se voi oudosti.

Ina: Niin, että siihen mehiläisten elämään ei ilman syytä mennä puuttumaan tai silleen?

Laila: Niin… tai ne ei tarvii sitä herveesti.

Ina: Entäs Seela?

Seela: No, sano vielä se kysysmys?

Laila: Mä sanon vielä, että mä oon oppinut mikä on mehiläisen ja ampiaisen ero. Mehiläisillä on enemmän karvoja ja ampiaiset on rumempia.

Ina: On kai niitä muitakin eroja?

Laila: Ehkä. Ainakin ne tunnistaa toisistaan.

Ina: Se kysysmys oli siis, että mitä ajattelet mehiläisistä ja miten sun ajatukset on muuttunut tän kolmen vuoden aikana?

Seela: Mehiläiset on söpöjä. Mä en tiedä… mulle tulee mieleen vaan…

Laila: Seelalla on tyhjä pää.

Seela: Ei oo.

Ina: No tykkäätkö sä mehiläisistä?

Seela: Joo. Kysy lisää. Kysy jotain mihin mä voin vastata.

heinäkuussa 2021

Ina: No jos teidän pitäisi kertoa, että mikä on tämä Mehiläisten seura, niin mitä te sanoisitte jollekin tuntemattomalle?

Laila: No seura joka myy hunajaa ja on hyvää seuraa.

Seela: Mutku mulle on opetettu, että ei saa sanoa tuntemattomalle.

Ina: No okei, mutta jos teidän pitäisi puhua, vaikka jossain televisio-ohjelmassa.

Laila: No ehkä mä sanoisin oikeesti, että ne hoitaa mehiläisiä ja käy residensseissä ja hoitaa puutarhaa ja ne on hyvää seuraa ja myy hunajaa.

Seela: Sano vielä uudestaan se kysymys?

Laila: Seela eksä kuuntele ollenkaan?

Seela hymyilee.

Ina: Seela jos sun pitäisi kertoa jollekkin tuntemattomalle… jollekin ihmiselle, että mikä tää Mehiläisten seura on niin mitä sä kertoisit?

Seela: Ööö… että tää on kiva seura.

Laila: Mutta mikä se niinku on?

Seela: Täällä ollaan mehiläisten kanssa. Kertoisin sen nimen jos ne ei tietäis edes sitä.

Ina: Mitä me eniten tehdään mehiläisten seurassa?

Seela: En mä tiedä.

Laila: Eniten tehdään puutarhassa ja sä hoidat mehiläisiä. Ja sit me järjestetään erilaisia kulttuuritapahtumia.

toukokuussa 2021

Ina: Tehdäänks me taidetta?

Seela: Joo!

Laila: Joo!

Ina: ?

Laila: Äiti on silleen että oikeestikko?

Ina: Mikä on hauskinta mitä Mehiläisten seura on tehnyt ja missä te ootte ollut mukana?

Seela: Hauskinta?

Laila: Varmaan se yks kesätori, jossa oli niitä heinäpaaleja. Siellä sai tehdä heinäpaalimajan.

Seela: Mikä on heinäpaalimaja?

Laila: Sä olit Seela niin pieni, että sä et muista. Ja sitten tota Prahassa oli ihan hauskaa, mutta sä olit koko ajan töissä joten… ja sitten ehkä se taidekierros ruotsiksi.

Ina: Se Birundan vai?

Laila: Se just. Ja lähes kaikki kesätorit, joissa on ollut munkkeja ja heinäpaalimaja.

Laila: Seela rakennetaanko maja tähän?

kesäkuussa 2021

Ina: Entäs Seela?

Laila: Seela otetaan nää tyynyt pois ja rakennetaan maja.

Seela: Ei vielä. Kohta… ööö… mikä sen nimi olikaan… se oli se missä Laila osti sen hevoskellon. 

Laila: Se kirppari? Joo kirppari oli myös kiva.

Seela: Mä tykkäsin siitä ja sitten mä tykkäsin siitä missä oli niitä munkkeja. Me leivottiin niitä ja ne oli tosi hyviä. Mut ei mulla muuta.

Ina: Oisko teillä jotain vinkkejä mitä meidän pitäisi tehdä seuraavaksi?

Seela: Ei, ei olis.

Laila: Mikä ois hyvä?

Ina: Oisko kivaa tehdä lisää puutarhajuttuja?

Laila: Joo. Puutarhajutut on kivoja.

Seela: Ei, musta me voitas…

Laila: Mä en haluu.

Seela: Musta me voitais taas tehdä niitä kirppisjuttuja just. Meille on taas kerääntynyt noita leluja.

Laila: Ei meillä oo niitä.

Seela: On meille taas kerääntynyt niitä.

Ina: Entäs jotain mehiläisiin liittyvää?

joulukuussa 2021

Laila: Puutarhajutut oli kivoja.

Seela: Mä haluaisin taas kirppisjuttuja.

Ina: Mulla on sellainen idea, että haudattaan itsemme elävältä.

Seela ja Laila: EI!!!

Ina: Silleen että pää jää näkyviin.

Laila: Aa joo hyvä.

Ina: Silleen että menis sinne maahan vähän niinkuin kukkasipuli.

Seela laulelee.

Ina: Ja sitten vois nousta sieltä ylös kuin supernopea kasvi.

Laila: Se on silleen vähän outoa kun me ollaan tehty sitä lumella. Ja mulle se ois epämukavaa kun joka paikkaan menis multaa.

Seela: Mä en haluais, että joka paikkaan menee multaa.

Ina: Oisko se kammottavaa?

Seela: Ei, mut mä en halua sitä.

Ina: Okei, eli ei sitä teille. Mut tuutteko jos mä teen sen?

tammikuussa 2022

Seela: Joo!

Ina: Se olisi performanssi.

Laila: Joo, mut sun pitää pitää se pää pinnalla.

Ina: Joo, en mä kokonaan mee sinne maan alle.

Seela: Äiti entä jos sä tekisit silleen niinku…. mikä se olikaan se kasvi, joka nousi sieltä? Äiti anteeks… me katotaan nyt näitä.

Ina: Mikä teillä nyt on siinä meininki?

Seela ja Laila: Me tehdään majaa.

Laila: Tosi hyvin keskitytään tähän haastatteluun.

Ina: Nyt tulis iso kysymys.

Seela: Mut äiti mikä se oli joka nousee esiin sieltä? Kysy vielä se.

Ina: Ai siis mikä kasvi se on?

Seela: Niin.

Ina: No mitä te ehdotatte? Pioni? Meillä on paljon pioneita

kesäkuussa 2022

Seela: Eikun retiisi. Minkä värinen retiisi onkaan?

Ina: Semmonen valkopunanen.

Seela: No jos sä laittaisit punaset vaatteet päälle… no ei. Ei sittenkään.

Ina: Okei. Mutta sitten vielä yksi kysymys. Mitä olette oppineet?

Seela: Että mehiläiset on kiinnostavia.

Laila: Miten tää on niinku ollut hirveen pitkä matka? Kun etkö sä kuitenkin aio jatkaa?

Ina: No mutta nyt tarkoitan näitä kolmea mennyttä vuotta.

Ina nousee ylös sohvalta.

elokuussa 2022

Laila: En mä tiedä… sä rikoit just mun majan.

Seela: Se oli meidän maja. Mäkin osallistuin siihen.

Laila: No hunajan purkittaminen on jäänyt mieleen, linkoaminen on vähän tylsää.

Seela: Musta on kivaa kun saa syödä hunajaa.

Laila: No ehkä…

Seela: Voitsit sä äiti olla silleen, että sä pitelet tätä samalla?

Laila: Oon oppinut kasveista ja kulttuuritapahtumistakin jotain.

Ina: Mitä sä oot niistä oppinut?

Laila: No että ihmisiä oikeesti tulee sinne jos on jotain kiinnostavaa. Jos on munkkeja.

Ina: Onko joku jäänyt harmittamaan?

Seela: Se et mä olin kuumeessa.

Ina: Millon sä olit kuumeessa?

Seela: No silloin yhdessä residenssissä.

Laila: Se jäi harmittamaan kun se yks iso pesä kuoli ja myös se kun me oltiin kipeenä Prahassa.

Seela: Mä en tykännyt myöskään siitä, että se pesä kuoli. Mennään tonne pelaamaan.

Laila: Seela ei vielä. Meillä on tää kysely kesken.

Seela: Aaa… ai nii totta. Kuinka kauan tää vielä kestää?

tammikuussa 2023

Ina: Mites te Mehiläisten seuran jäseninä…

Laila: No ei me mitään virallisia jäseniä olla.

Seela: Ollaanhan me.

Laila: No en mä oo virallinen jäsen kun en mä kuitenkaan saa niitä rahoja.

Laila: Kun me ei kuitenkaan saada niitä… mitä ne on… niitä rahoja.

Ina: Apurahoja?

Laila: Niin.

Seela: Mäkään en saa. Mä en saanut niistä pullajutuistakaan mitään, vaikka mä olin leipomassa.

Ina: Pitäishän sun jotain saada. Mä oon ajatellut, että kun teillä on tää täysihoito tässä, mutta ehkä mä oon väärässä.

Laila: Ei me niin hirveesti olla autettu.

Seela: Mutta niissä pullajutuissa me autettiin. Mehän leivottiin ne melkein kokonaan.

Ina: Totta. Mutta mä maksoin mun omista rahoista teille sen Prahan reissun.

Laila ja Seela: Totta.

Laila: Aika paljon rahaa menee meidän elättämiseen Seela. Äiti ostaa meille kaiken.

Naurattaa.

Seela: Entäs jos me ei oltaiskaan hengissä?

Ina ja Laila: Mitä?

Seela virnuilee.

Ina: Ai missä hengissä? Onneksi ootte hengissä.

Laila: Seela oikeesti, älä pelottele.

Seela käkättää.

Laila: Ei oo naurun asia.

Ina: Tuleeko vielä jotain mieleen?

Laila: Joku tutkimusmatka ois kiva, mutta ei ens kesänä. Ens kesänä meillä on jo ihan tarpeeksi tekemistä.

Ina: Kiitos haastattelusta.

elokuussa 2023

Mehiläisten seura matkusti Prague Quadrennialeen edustamaan Suomea – Aino ja Ina kertovat millaista se oli

Ina Niemelä & Aino Aksenja

Kahdeksantoista vuotta sitten, syksyllä 2005 me, Ina ja Aino, lähdimme pitkälle matkalle. Olimme kirjoittaneet keväällä ylioppilaiksi ja säästäneet pitkän kesän töistä muutaman tonnin rahaa voidaksemme matkustaa ja seikkailla. Tarjosimme matkakertomuksia Uusimaa-lehteen ja seitsemän juttua julkaistiin kuvien kera 2005-2006. Jutut kirjoitettiin nettikahviloissa – kahviloissa joissa pääsi käyttämään tietokonetta ja käymään verkossa minuuttikorvausta vastaan. Luimme vanhat lehtijutut läpi tätä kirjoittaessamme, ja vaikka 19-vuotiaan kaikkitietävyys nolotti, on juttuihin tallentunut ajankuva kiinnostava ja teini-ikäisten reporttereiden peloton ja positiivinen asenne elämää kohtaa ilahduttava. Tämä juttu on omalla tavallaan jatkoa noille kertomuksille. Meillä on nimittäin elämässä käynyt sellainen onni, että olemme yhä sydänystäviä. Lisäksi olemme nykyään kollegoita, ja työskentelemme yhdessä taidekollektiivi Mehiläisten seurassa. Tänä kesänä lähdimme taas reissuun, mutta ei yhdeksäntoistavuotiaan vapaudella vaan ammattitaiteilijoina edustamaan Suomea PQ:ssa, esittävien taiteiden maailmannäyttelyssä Prahassa. 

Matkalla

Mukaan lähtivät kollegamme Ingvill ja Catharina, pieni 20 vuotta vanha italialainen pakettiauto sekä näyttelymme rakentamiseen tarvittavat teokset ja tarvikkeet: teltta, retkituolit, toripöytä, rautasänky, tekemämme tilkkupeitot, räsymattoja, seuran pesien hunajaa ja mehiläisvahaa, kylmälaukut täynnä hunajasimaa näyttelyvieraille tarjottavaksi, videotykki, äänentoisto, valoja ja muuta tekniikkaa sekä julisteet ja muut näyttelyn pystyttäjille tarpeelliset tilpehöörit. Pakkasimme auton huolella ja starttasimme kohti Keski-Eurooppaa varhain kesäkuun toisen päivän aamuna. Reittimme kulki Suomesta Viroon ja halki Baltian ja Puolan aina Prahaan asti. Auton hytissä oli ahdasta, ajomatka pitkä ja tulevat koitokset jännittivät meitä. Mietimme miten valmistautua tapaamaan tuhansia ihmisiä, miten olla aamusta iltaan sosiaalinen, mitä vastaamme jos joku kysyy teemmekö teatteria tai mistä näyttelyssä on kyse. Samaan aikaa olo oli helpottunut ja uusi. Valmistelut oli tehty, budjetit laskettu, esittelyt kirjoitettu ja mehiläisille viety lisätilaa alkukesän hunajalle.

Maailmannäyttelyssä

Suomen paviljonki PQ:ssa oli entisellä teurastamoaluella hallissa nr. 11 Irlannin edustusjoukkueen suuren keskusteluille varatun pöydän ja Iso-Britannian 20-neliöisen konferenssitilan välissä. Kolmannella puolella oli seinä ja neljännellä Unkarin pieneksi yksiöksi lavastettu esiintymislava, jossa laulettiin Schubertia iltapäivisin. Keskustelujen taustalla murisi Australian näyttelyn äänimatto ja Islannin sairautta ja toipumista käsittelevän esitystilan melankolinen äänimaisema. Kuuliaisina suomalaisina olimme ottaneet vakavasti näyttelynjärjestäjien pyynnön kaiken äänen ohjaamisesta kuulokkeisiin, emmekä olleet kuvitelleet näyttelyämme keskelle tätä tummasävyistä kakofoniaa. Ensimmäiset päivät olimme shokissa. Oliko Quadrennial sittenkin aivan väärä paikka Mehiläisten seuralle? Hiljaisella äänellä puhuvat, pehmeät teoksemme tuntuivat hukkuvan hallin hälyyn. Muutaman päivän jälkeen mitta tuli täyteen ja kutsuimme koolle äänikokouksen. Yhdessä muiden maiden taiteilijoiden kanssa päätimme laskea näyttelytilan äänen volyymiä. Mikä helpotus! Tuntui valtavan hyvältä huomata, että keskustelulla oli merkitystä. Äänimaton hiljennyttyä siedettäväksi oma hermosto rauhoittui ja kaikki hallin teokset saivat enemmän tilaa hengittää.

Mehiläisten seuran osaston suurin elementti oli entisistä purjeista ommeltu kuusikulmainen teltta, Inan teos Hexagon. Teltan lattiaa päällystivät räsymatot, ja katsojia kehotettiin riisumaan kengät ennen telttaan astumista. Sisällä oli Ainon installaatio Työssäkäyvien naisten lepokoti, johon kuuluu mukavaksi pedattu vanha rautasänky, kierrätetyistä pellavapyyhkeistä ommellut tilkkupeitto, tyyny ja yrteillä täytetty silmätyyny, sekä ääniteos, jota koko näyttelyn ajan oli lähes aina joku kuuntelemassa kuulokkeista sängyllä istuen tai maaten. Teos on toteutettu yhteistyössä taiteilijan äidin Liisu Vartijan kanssa. Teltan seinään oli heijastettu video Inan ja Ainon Tullisaaren puistossa sijaitsevasta elävästä Sanctuary-installaatiosta. Liikkuvat kuvat puutarhasta ja mehiläispesiltä täyttivät tilan ja toivat puiston läsnäolevaksi keskelle Prahaa.

Teltan yhdessä kulmassa Catharinan keramiikkateos Andrena Humilis, suuri punasavinen ruukku täytettiin näyttelyn ajaksi viileällä vedellä, jolloin se toimi samalla perinteisenä viilennysmetodina. Tilassa oli selattaviksi tarkoitettuja valokuvia Tullisaaresta ja matkalta Prahaan, sekä matkalta keräämiämme aarteita, kasveja ja kiviä. Näyttelyn yksityiskohdat elivät päivittäin. Teltassa tuoksui kuivumaan ripustetut yrtit ja kukat, mehiläisvaha sekä näyttelykävijöiden kesähiki.

Teltan ulkopuolella oli jäätelökioskin vanha A-ständi, jossa oli lisätietoa näyttelystä ja näyttelyosaston tapahtumista, Mehiläisten seuran Tullisaaren tapahtumissa ahkerasti käytetty toripöytä ja pöydän takana me. Toripöydän takaiselle seinälle olimme ripustaneet Inan Puutarhurin tilkkupeiton. Näyttelyn aikana Ingvill keräsi piirustuksia mehiläisten reiteistä mehiläistarhurin suojapukuunsa, Ina veisti korvan muotoista mehiläisvahaveistosta ja Aino kirjaili lempikukkiamme vanhalle pellavaliinalle. Pidimme hauskat avajaiset, yhdet mehiläistanssit ja Suomi-päivänä maistelimme näyttelyvieraiden kanssa hunajaa ja simaa. 

Matkalla maailmalla

Tapamme työskennellä on useimmiten hitaasti etenevää ja rönsyilevää, sekä paikasta innoitusta saavaa. Näyttelyllämme halusimme tuoda Quadrennialeen sitä samaa rauhaa ja rönsyämistä, mikä on läsnä työskentelyssämme kotona. Puutarhassa monia asioita pitää tehdä joka vuosi uudestaan ja mehiläistenkin kanssa epävarmuuksia piisaa. Hitaammin matkustaminen oli meille tärkeää sekä ekologisesta että taiteellisesta näkökulmasta. Aika matkalla avasi tilan ajatuksille ja tunteille matkasta, uusille maisemille ja yllätyksille. Yövyimme paikoissa, joihin tuskin koskaan muuten olisimme päätyneet, kuten Łódźissa, koska sinne oli sopivan pitkä matka Tūjasta Latvian dyyneiltä. Löysimme uskomattoman luonnon muodostaman kivilabyrintin Puolan ja Tsekin rajalta, koska päätimme viime hetkellä ajaa toista reittiä. Mitä hitaammin kuljimme, sitä tarkemmin näimme vastaantulijat. Sitä paitsi Taiteilijan pitää aina matkustaa tyylillä, eikä meillä ollut kuumailmapalloa. 

Keskiajalla eurooppalaiset uskoivat, että voisimme ymmärtää kasveja ja eläimiä vain ajattelemalla niitä. 1600-luvun taitteessa varhaismoderni ajattelija Francis Bacon käänsi myytin päälaelleen. Hän muutti eurooppalaisen tieteenfilosofian väittämällä ettemme voi ymmärtää luonnonmaailmaa vain ajattelemalla sitä. Keskiajan filosofi tutki maailmaa järjen avulla ja kun hän tahtoi ymmärtää tammipuita hän ajatteli niitä. Tämän perinteisen lähestymistavan sijaan Bacon suositti “eksperimentalismia”. Eksperimentalistit keräävät informaatiota maailmasta havainnoimalla ja kokeilla. Bacon vertasi heitä kimalaisiin. He keräävät luonnon tuotteita, “puutarhan ja pellon kukkia”, ja muuttavat ne todellisen tiedon hunajaksi. Bacon oli myös innokas matkustelija.

Meidän intuitiiviset ja ekofeministiset metodimme Mehiläisten seurassa tuskin olisivat kelvanneet Baconille, vaikka matkustamisen filosofia näyttääkin pysyneen harvinaisen samankaltaisena neljäsataa vuotta. Esseessään “On Travel” vuodelta 1625 hän kutsuu matkustamista koulutukseksi ja neuvoo nuoria miehiä pitämään päiväkirjaa asioista, joita he ulkomailla näkevät. Hän ehdottaa, että matkalaisten tulisi tarkkailla ruhtinaiden hoveja ja oikeusistuimia. Heidän pitäisi käydä kirkoissa, luostareissa, monumenteilla, kaupunkien muureilla ja linnoitustöillä, valkamilla ja satamissa, antiikkisissa paikoissa ja raunioilla, kirjastoissa, yliopistoissa, luennoilla, laivastossa ja laivoilla, kaupungintaloissa ja puutarhoissa. 

Koska olimme matkallamme kenties murto-osan siitä ajasta, mitä nuoret aatelismiehet aikanaan grand toureillaan, kävimme vain Prahan kasvitieteellisessä puutarhassa eräänä sunnuntaina, sinä iltana kun emme olleet töissä paviljongilla. Ihmisten tarinoita ja huolia ehdimme kuitenkin kuunnella sitäkin enemmän. Kahdessatoista päivässä saimme käydä useita keskusteluja, joita monia yhdisti taiteilijoiden ja muidenkin näyttelyvieraiden pitkään jatkunut uupumus ja toive saada työskentelyyn rauhaa ja aikaa levolle. Puutarhaelämä ja sen kaipuu tuntui myös toistuvan kollegoidemme puheissa. Paikallinen ja henkilökohtainen lähestymistapamme tavoitti ihmisiä eri paikoista ja kulttuureista, ja nämä yhteyden kokemukset olivat maailmannäyttelyn parasta antia.

Kotona maailmassa

Mehiläisten seura vaikuttaa ja tekee taidetta Tullisaaren puistossa Helsingin Laajasalossa. Siellä meillä on puutarha ja kaksi mehiläispesää. Pitkäikäisin teoksemme Sanctuary on koettavissa Puutarhurin mökin pihapiirin huvimajasta ympäri vuoden. Järjestämme puistossa myös tapahtumia säännöllisen epäsäännöllisesti, ainakin kerran kesässä. Lisäksi olemme tuoneet teoksiamme ulos puistosta, kuten nyt PQ:ssa ja tammikuussa 2023 Laajasalon kirjaston Galleria Salmessa näyttelyssä Pesä

Näyttelyissä asetamme rinnakkain tekemiämme käsitöitä sekä puutarhataiteesta, puutarhoista ja paikallisesta historiasta ammentavia käsitteellisempiä teoksia. Järjestämämme tapahtumat asettuvat 60-luvulta alkunsa saaneiden ympäristötaiteen, luonnon ja kulttuurin suhteita työstävien taideprojektien ja happeningien jatkumoon. Teokset ovat humoristisia, tarinallisia ja herkullisia. Teemme taidetta käsillä tekemisen ilosta ja nautinnosta, sekä halusta olla puutarhassa ja hoitaa sitä yhdessä – vaalia ystävyyttä ja löytää aikaa luovuudelle. 

PQ

  • PQ eli Prague Quadrennial on vuodesta 1967 joka neljäs vuosi järjestettävä esittävien taiteiden maailmannäyttely
  • Mehiläisten seura toteutti PQ23-näyttelyyn Suomen osaston, joka oli osa Exhibitions of Countries and Regions-näyttelykokonaisuutta
  • Osaston kuratoi Suomen Oistat-keskus
  • pq.cz

Mehiläisten seura

  • Mehiläisten seura (Bee Company) on vuonna 2020 perustettu taidekollektiivi
  • Seuran tämänhetkiset jäsenet ovat koollekutsuja, valotaiteilija Ina Niemelä, kuvataiteilija Aino Aksenja, skenografi Ingvill Fossheim ja keramiikkataiteilija Catharina Kajander
  • Mehiläisten seura toimii pääasiallisesti Laajasalossa, Itä-Helsingissä
  • mehilaistenseura.org

Suvin ja Marlonin raportti SKR:lle

Kirjoittajat: Marlon Moilanen & Suvi Tuominen (maaliskuu 2023)

Tämä dialogimuotoinen kirjoitus on koostettu muistoista, joita herättelemme jälleen kevätauringon alla kohmeisen talven jälkeen. Työskentelimme vuonna 2022 maalis-huhtikuussa tanssistudiossa osana Mehiläisten seuran vapaita työskentelyjaksoja. Studiossa teimme erilaisia liikkeellisiä kokeiluja ja synnytimme maailmoja, jotka vaikuttuivat Mehiläisten seuran jaetuista ajatteluhetkistä Saaren kartanossa kesällä 2021. Välissä on siis ollut muutamia talvijaksoja. Nyt vuoden 2023 kevätauringon paistaessa nämä hetket tuntuvat sekoittuvan ajatuksissamme yhdeksi muistojen verkostoksi, joka ei tunnu lineaariselta. Muistot nousevat ja tuntuvat, ne sekoittuvat ja yhdistyät johonkin mennessä olleeseen ja tulevaisuudessa vaikuttavaan. Pian mehiläisetkin heräilevät ja alkaa jälleen uusi sykli.

Millaista liikkeellistä maailmaa syntyi mehiläishoitaja puvun sisältä?

Marlon: Aukesi ainakin turvallisuuden, väkivallan, hoivan, kontrollin, antautumisen ja eksymisen maailmoja. Puvut toivat läsnäolevaksi kaiken sen moninaisen ristiriitaisuuden, jota mehiläistenhoitoon tuntuu kuuluvan. Ne avasivat arjen rinnalla science-fictionin kaltaisuutta ja ehkä jotain vähemmän tunnistamatontakin – eksynyttä. Puvun sisällä tuntuu, että on tutkimusmatkailija. Meidän matka taisi olla ennen kaikkea näiden merkitysrihmastojen kautta omaan kehollisuuteen. Puvun, ihon ja solujen sisälle. Mehiläispuvut kutsuivat esiin sellaisia liikemalleja kuin värähtely, myötääminen tai kurotus. Joku siinä suojaavan puvun sisällä tapahtuvassa herkistyneessä, intiimissäkin, kehollisuudessa kiinnosti. Mehiläispuku on kuin univormu ja sen käyttötarkoitus on varsin joustamaton normaalisti. Kun kehollisen herkkyyden, merkitysten muuntuvaisuuden, pehmeyden, yhdisti tähän univormun merkitysten kovuuteen, syntyi mielestäni ihan kiinnostavaa jännitettä.

Suvi: Kummallisinta oli se, että kun astui tanssistudiossa mehiläishoitaja puvun sisään syntyi siitä ikään kuin sellainen toismaailmallinen tilanne, jossa ympäristö ja siihen liittyvä performatiivinen pukeutuminen eivät kohtaa. Tää on sellasta tilan, ajan ja ympäristön hajautuneisuutta, jota kytken myös ikään kuin tähän kiihtyvään aikaan. Paradoksi syntyy siitä tällaisessa kokemusmaailmassa, että oon alkanu kyseenalaistaa asioiden kiihtymistä. Eli vaikka digitalisaatio ja automatisaatio kiihdyttää aikaa tai ajan tuntua juuri tuon hajautumisen kautta, niin silti tietyt vaikka geologiset prosessit tai mehiläisten vuotuinen sykli sitoutuu hyvin tietynlaiseen materiaaliseen aikaan (toisin sanoen materiaalisiin muutoksiin). Me ollaan aiemmin Marlon sun kanssa tehty esitys missä ei oltu mehiläistenhoitaja pukujen sisässä, mutta seikkailtiin maailmassa, jossa minecraft, mehiläistenhoito ja tähtiavaruus sekoittuivat. Muistan, että silloinkin luokseen liikkeellisesti kutsui hitaus, rytmin tunteminen kehossa enemmänkin jonain heilahduksena, joka syntyy painovoimaan anatautumisesta eikä niinkään siitä, että tekee tanssia tiukalla lihastonuksella.

Mitä tapahtui, kun tämä liikkeellinen maailma istutettiin Tullisaaren puistoon?

Suvi: Liikkeellinen maailma istutettiin Tullisaaren puistoon hyisen kylmänä maaliskuun viikonloppuna. Tuuli, lumisade ja kylmä ilma olivat vallanneet puiston. Muistan ajatelleeni, että miten lämpimässä tanssistudiossa rakennettu sulava keho mahtaa suhtautua tilanteeseen, jossa sää itsessään jo nostaa erilaisen lihastonuksen. Tällä tarkoitan sitä, että studion maailma tuntui hetkellisesti lähes mahdottomalta puiston ympäristössä. Lisäksi puisto on valtava, verrattuna tanssistudioon. Tanssistudiossa voi hallita olemistaan sillä, että kuvittelee seinien sisään rakentuvan jonkinlaisen jännitteisen kentän, johon liikkeellisesti asettuu. Puistossa toimijuusverkostojen määrä vaan pitää niin kovaa ääntä, ja taivas! Siis taivas on niin kaukana ja niin iso… Jo pelkästään sen alle asettuminen verrattuna studion katon alle avaa aivan uudenlaiset kysymykset siitä, että millainen liikkeellinen tekeminen puistoon mahtaa asettua. Kyse on ehkä intensiteettien etsimisestä. Mulle se on perimmäinen kysymys esitystaiteessa, että missä määrin jokin kohta kasvattaa intensiteettiä ja milloin taas voidaan olla vähemmän intensiivisesti.

Marlon: Tanssisalit ovat sillä tavalla kolkkoja paikkoja, ettei niistä itsestään useinkaan avaudu kovin kiinnostavia tai ainakaan kokemusta valtaavia maisemia. Meilläkin työskentely tanssisalissa tapahtui vahvasti kohti yksilökehollisuutta ja sisäistä kokemusta, jossa fokus ei ollut ympäristössä, vaikka työskentelimmekin lyhyesti esimerkiksi taivaasta vaikuttumisen kanssa jo tanssisalissa. Tullisaaren puistossa taas koin, että puiston maisema valtasi välittömästi kokemuksen ja söi liikkeellisen ehdotuksen sisäänsä. Tämä saattaa olla itsestään selvää, mutta koen, että olisi tarpeen työskennellä alusta asti puiston maasta ja puiston taivaasta käsin, jotta puistossa esiintyminen voisi resonoida syvemmin tapahtuessaan.

Mikä on teatterin savukoneen ja mehiläisten pesän savustimen suhde?

Suvi: Tätäkin ajatusta jumpattiin ja sen kanssa leikiteltiin. Savustin ja savukone ajatusleikkinä, jossa molemmat ovat jotain samankaltaisia, mutta myös erilaisia teatraalisia elementtejä nousi esiin. Erilaisuus näissä kahdessa on toki niiden ‘oikeassa’ funktiossa, mutta tunnelmaltaan isoin ero oli haju. Teatterin savukoneen savu/usva tuoksuu tietyltä ja siihen liittyy itsellä voimakkaita kehollisia latauksia. Jännitteen ja odotuksen hetkeä, jonkin asian näkyväksi tekemistä ja maagistamista. Mehiläispesä savustin taas haisee savulta, tai palavilta asioilta siellä sisällä… se haju oli itselle kammoksuttava. Ja ehkä se on mehiläisillekin, en tiedä? Tai tyhmyyttäni, koska en tiedä savustimen menakismeja, niin en ole varma minkä reseptorien kautta mehiläiset rekisteröivät sen ja miksi he reagoivat siihen tietyllä tavalla. Black box, johon tunkeutuu savua. Mehiläispesä johon tunkeutuu savua… jotain kiinnostavaa tästä syntyi, kun ajattelimme Mehiläisten seuran taiteen mahdollista näyttämöllistymistä.

Marlon: Niin. Meitä kiinnosti lähestyä mehiläistenhoitoon liittyviä välineitä ja asuja samanaikaisesti sekä niiden normaalin käyttötarkoituksen että sitten myös näyttämöä kohti haluavan ajattelun kautta. Savukoneen ja savustimen yhteys oli yksi ilmeinen ja hauska esimerkki tässä leikissä. Mehiläispesän savuttelu savustimella on esimerkki hyvin arkisesta ja samalla spektaakkelin omaisesta tapahtumasta, jossa huolenpito ja hätyyttäminen kohtaavat. Tämä savuttelu olisi voinut olla yksi hauska toiminta ja elementti, jota tutkia sekä perinteisellä näyttämöllä että puistossa.

Miten unien logiikka vaikutti työskentelyyn?

Marlon: Työskentelimme lyhyesti unien kehollistamisen ja esittämisen kanssa. Tarkoituksena oli palautua unen logiikkaa muistuttavaan olotilaan, joka taas alkaisi ruokkimaan uusia unenomaisia tapahtumia. Tärkeää projektissa ylipäätään on ollut, että mehiläisten kanssa taiteen tekeminen avaisi uusia tai vaihtoehtoisia lähestymistapoja, eikä niinkään mehiläisten asettuminen valmiiden lähestymistapojen kohteiksi. Koen, että tämä mehiläisten kanssa uneksiminen oli yksi yritys avartaa taiteellisia lähestymistapoja.

Suvi: Unien logiikka on kiinnostava lähtökohta, koska koen, että unissa ei ole usein logiikkaa, ja taas toisaalta niissä on aivan selvä logiikka. Harjoitteessa, jossa pötköttelimme ja kytkeydyimme solutasolla mehiläistenhoitajan uniformuun, muuntauduimme outoon tilanteeseen, jossa oli unetkin läsnä. Muistan, että joskus vajosin syvälle pääkallooni ja mehiläistenhoitajan uniformun verkko auttoi minua vajoamaan yhä syvemmälle. Näissä tiloissa tanssistudio, uniformu ja pääkalloni rajat hälvenivät. Se todennäköisesti johtui siitä, että vajosin pieneen uneen, en kuitenkaan uneksinut, vaan tietoisuuteni vaihteli vajoamisen ja hereillä pysymisen välitilassa. Unien kanssa työskentely tällä tavalla on siitä kiinnostavaa, että se vaatii aikaa ja loppujen lopuksi se ei ehkä näytä juuri miltään ulospäin, ainakaan mitä olemme tietyissä esittämisen perinteissä tottuneet mieltämään näyttämiseksi. Mietin surrealismia… unenomaisen, epätodellisen, venyvän, mittasuhteiden sekoittumisen ja väriliukumien maailmoja. Jälkikäteen, kun ajattelen meitä pötköttelemässä, hetkittäistä kohtaamista yhden mehiläisen kanssa Tullisaaressa ja ryhmämme keskusteluita tuntuu, että niiden mittasuhteet sekoittuvat päässäni ja en enää ole varma mikä näistä tilanteista oli todempaa kuin toinen. Ehkä tärkeintä on kuitenkin se, että todempaa on se, jolla on jonkinlainen vaikutus siihen mitä seuraavaksi tekee.

Mitä seuraavaksi tapahtuu?

Marlon & Suvi: Loppuvuodesta 2022 päädyimme irtautumaan Mehiläisten seurasta. Taiteellisesti Mehiläisten Seurassa on ollut kiinnostavaa tietty ilmeinen elämän ja taiteen ristiinpölyttyminen hyvässä ja pahassa. Hitaasti kehkeytyvä lopputulokseltaan avoin prosessi on ollut iso inspiraation lähde, mutta myös synnyttänyt haasteita freelance elämän yhteensovittamisessa. Valitettavaa huomattava, mutta muille selkeämmile ja tuotannoltaan sitovimmille projekteille tulee helposti antaneeksi enemmän energiaa. Lisäksi kyse voi olla myös yksinkertaisesti erilaisten toiveiden, sitoutuneisuuden asteiden, resurssien ja kommunikointitapojen kohtaamattomuudesta työryhmän sisällä. Välillä on parempi päästää irti, kuin yrittää pakottaa yhteistyötä tapahtumaan. Olen iloinen siitä, mitä aloitimme Mehiläisten Seurassa ja millaisia uusia asioita sain kohdata ihmisyydestä, mehiläisistä ja taiteen tekemisestä. Joka tapauksessa elämä jatkuu, ja myös taide jatkuu, mutta tällä kertaa meidän kohdalla muissa yhteyksissä! Kiitos.

Mehiläisten seura: PESÄ / HIVE

Galleria Salmi, Laajasalon kirjasto / Laajasalo library

3.-30.1.2023

Sanctuary, 2020-
47 dokumentaatiokuvaa, 11x15cm
Elävä installaatio: mehiläispesät, kukkaispuutarha ja huvimaja, sekä taiteilijat jotka huolehtivat niistä / joista ne huolehtivat. Tullisaaren puisto, Helsinki

Sanctuary, 2020-
47 documentation images, 11x15cm
Living installation: beehives, flower garden and gazebo, and the artists who take care of them / are taken care of by them. Tullisaari Park, Helsinki

Tullisaaren retkeilykeskus, 2022
Installaatio, josta tässä esillä: Sopu-teltta ja kehystetty alkuperäinen Tullisaaren leirintäalue-postikortti

Tullisaari Camping, 2022
Installation, of which here: Sopu tent and framed original Tullisaari Camping postcard

Kesätori, 2023
Installaatio: lämpöpeitto, retkijakkara, Inan lasten Seela ja Laila Hälisen piirustukset, skep hat niittynurmikasta ja rottingista, instax-valokuva ja piirustus Sanctuaryn huvimajasta, teltanpainot shungiittia ja laavakiveä, mäkimeiramikimput Sanctuaryn puutarhasta, Ainon ja Inan puutarhakassit

Grassroots market, 2023
Installation: space blanket, camping stool, drawings by Ina’s children Seela and Laila Hälinen, skep hat made of Kentucky bluegrass and rattan, instax photograph and drawing of the Sanctuary gazebo, tent weights of shungite and volcanic rock, bunches of oregano from Sanctuary garden, Aino’s and Ina’s gardening bags

Puutarhurin peitto, 2022
Tilkkupeitto: kierrätetyt puuvillakankaat, kasvivärjätty villa

Työssäkäyvien naisten lepokoti, 2022
Osa installaatiota, josta tässä esillä: kierrätetyistä, nimikoiduista keittiöpyyhkeistä tehdyt tilkkupeitto ja silmätyyny, jonka sisällä Sanctuaryn puutarhasta kerätyt tuoksuvat yrtit, ääniteos 15:05 min.
Tehty yhteistyössä Ainon äidin Liisu Vartijan kanssa

Gardener’s quilt, 2022
Quilt: recycled cotton fabrics, plant dyed wool

Resting home for working women, 2022
Part of installation, of which here: quilt and eye pillow made from recycled kitchen towels embroidered with initials; fragrant herbs collected from Sanctuary garden inside the eye pillow, sound piece 15:05 min.
Made in collaboration with Aino’s mother Liisu Vartija

Rakkaus edellä, 2022
Veistos: puulaatikko, Tullisaaren mehiläisten vahat vuosilta 2020-2022, Tullisaaren mullasta löydetyt posliinin- ja lasinpalaset

Love first, 2022
Sculpture: wooden box, beeswax of Tullisaari bees from 2020-2022, pieces of porcelain and glass found in the soil of Tullisaari

Mehiläisten seura: Pesä

Mehiläisten seuran näyttely Laajasalon kirjastossa juhlii seuran kolmivuotista taivalta Tullisaaren puistossa. 2019 Tullisaaren puisto siirtyi kauppaneuvos Borgströmin ajasta Mehiläisten aikaan, kun taiteilijat Aino Aksenja ja Ina Niemelä luovuttivat sen kukille ja mehiläisille. Siitä lähtien he ovat palvelleet taiteellaan tuota hunajaista liittoa.

🌼3.1.-30.1.2023.

Tervetuloa avajaisiin 3.1. 2023 klo 18-20.

Näyttely on auki Laajasalon kirjaston aukioloaikojen mukaan.

Aino ja Ina ovat tehneet näyttelyssä nähtävät teokset työn, opiskelun ja perhe-elämän lomassa. Teokset ovat syntyneet käsillä tekemisen ilosta ja nautinnosta, sekä halusta olla ja hoitaa puutarhaa yhdessä – vaalia ystävyyttä ja löytää aikaa luovuudelle. Mehiläisten seura yhdistää taiteessaan käsityötä, puutarhanhoitoa ja nykytaiteen traditiota. Heille käsityöt kuvastavat asennetta, kärsivällisyyttä, voimaa ja hellyyttä kanssaeläjiä kohtaan, olosuhteissa joissa vapaus elää omannäköistä elämää on löydettävä yhteisön ja huolenpidon lomasta. Puutarha- ja taide-elämä on intohimoista, sykkivää, toisteista, täynnä pettymyksiä ja henkeäsalpaavaa kauneutta. Se antaa nautintoa, joka pulppuaa hitaudesta, ruumiillisesta työstä ja multaisista sormista. Teosten näennäinen keveys ja arkisuus on silmänkääntötemppu. 

📣Mehiläisten seuran viiden kohdan manifesti Laajasalon tulevaisuuteen:

  1. Laajasalon luontoalueet säilytetään tai niitä kasvatetaan ja eläinten siirtymäreittejä viheralueiden välillä lisätään. 
  2. Puistot avataan kaupunkilaisille ja puutarhaharrastajille paikkoina, joissa saa osallistua suunnitteluun, hoitamiseen ja sadonkorjuuseen. Puistoista tulee kaupunkilaisten yhteisiä puutarhoja ja kohtaamispaikkoja.
  3. Monivuotisia kaupunkiviljelyalueita perustetaan lisää ja niihin järjestetään asiallinen vesihuolto kaupungin toimesta. Palstaviljely ja puutarhanhoito nähdään tärkeänä muiden harrastusmahdollisuuksien ja virkistystoiminnan rinnalla. Palstaviljelytoimintaa kehitetään ja viljelijöitä tuetaan toiminnassa ja sen itseohjautuvassa organisoimisessa.
  4. Tullisaaren puistoon rakennetaan Laajasalolaisten huoltokeskus, joka käsittää esteettömät vessat, vesipisteen, taukotuvan, puutarhavajan työkaluille ja verstaan. 
  5. Mehiläisten seura vaatii halvempaa julkista liikennettä vastineeksi siitä kärsimyksestä jota siltatyömaa saarelle aiheuttaa.

Svenska kulturfonden, Taiteen edistämiskeskus, Suomen Kulttuurirahasto, Helsingin kaupunki ja Suomen Oistat-keskus ovat tukeneet näyttelyn valmistamista.

Lämmin kiitos tukijoille, ystäville ja kanssakulkijoille. Erityiskiitos Catharinalle, Liisulle ja Henrille ❤️

Tekijä Liisu Vartija-Rissanen, valokuva Aino Aksenja, kuvankäsitely Mio

Bins sällskap: KUPA

Galleri Salmi, Degerö bibliotek

3-30.1.2023

Bins sällskaps utställning på Degerö bibliotek firar sällskapets treårsjubileum i Turholmsparken. År 2019 skiftade Turholmen från handelsrådgivaren Borgströms era till Binas tid, då konstnärerna Aino Aksenja och Ina Niemelä anvisade den till blommor och bin. Sedan dess har de tjänat denna söta förening med sin konst.

Aino och Ina har gjort verken i utställningen under tiden mellan arbete, studier och familjeliv. Konstverken har fötts ur glädjen och nöjet av att göra saker med händerna, samt viljan att vara i och ta hand om trädgården tillsammans – att vårda vänskap och hitta tid för kreativitet. I sitt arbete kombinerar Bee Company hantverk, trädgårdsskötsel och samtidskonst. För dem speglar hantverket attityd, tålamod, styrka och ömhet mot ens medvarelser, under omständigheter där friheten att leva ett eget liv måste finnas mitt i gemenskap och omsorg. Livet inom konst och trädgård är passionerat, pulserande, repetitivt; full av besvikelser och hisnande skönhet. Nöjet det ger väller från långsamhet, kroppsligt arbete och fingrar i jorden. Verkens skenbara lätthet och alldaglighet är ett trick.

Bins sällskaps fempunktsmanifest för Degerös framtid:

  1. Degerös naturområden bevaras eller utökas och djurens övergångsvägar mellan grönområden utökas.
  2. Parker öppnas för stadsbor och trädgårdsentusiaster som platser där en kan delta i planering, skötsel och skörd. Parker blir gemensamma trädgårdar och mötesplatser för medborgarna.
  3. Fler fleråriga stadsodlingsområden kommer att etableras och en ordentlig vattenförsörjning för dem ordnas av staden. Jordbruk och trädgårdsskötsel ses som viktiga vid sidan av andra hobbymöjligheter och fritidsaktiviteter. Stadsjordbruksaktiviteter utvecklas och odlare stöds i verksamheten och i dess självstyrande organisation.
  4. I Turholmsparken byggs ett servicecenter för Degerös invånare, som kommer att innehålla tillgängliga toaletter, en vattenpunkt, ett rasterum, ett trädgårdsskjul för verktyg och en verkstad.
  5. Bins sällskap kräver billigare kollektivtrafik i utbyte mot det lidande som brobygget på ön orsakat.

Svenska Kulturfonden, Centret för konstfrämjande, Finska kulturfonden, Helsingfors stad och Finska Oistat Center har stöttat vårt arbete.

Birundan

🕰 lördag 3.9.2022 kl 11-17 och söndag 4.9.2022 kl 11-17

📍 På Degerö, i Turholmens park, i trädgården av Trädgårdsmästarens stuga, ljust hus på backen i norra delen av parken

Birundan är ett mångsinnligt evenemang för hela familjen. Keramikkonstnär Catharina Kajander, bildkonstnär Aino Aksenja samt Turholmens biodlare och ljuskonstnär Ina Niemelä bjuder in dig i trädgården. Med oss också multikonstnär-musiker Noora Kauppila, Bins sällskap och sångare-låtskrivare Nightbird. Birundan är en del av Konstrundan-helgen, där konstnärer runtom i Finland öppnar sina ateljéer för publiken.

Vi är på plats, vår konst är på plats, kom du med!

Båda dagarna:

Turholms vilohem – Aino Aksenjas installation

Turholms campingplats – Ina Niemeläs ljusverk

Kritiskt utrotningshotade arter – del av verk Catharina Kajander är med

Sanctuary – Aksenjas och Niemeläs levande trädgårdsinstallation

Nostatus – Noora Kauppilas ljudverk

HO.5 Turholmsparken – Matt Parkers verk

Våffelkafé och honungskiosk!

Lerverkstad för barn.

Lördag:

Sångare-låtskrivare Nightbird (Anna-Stina Jungerstam) uppträder ca kl 15

❗️Tillgänglighet: Evenemanget är kostnadsfritt och passar alla intresserade. Parken är inte fullt tillgänglig. Det finns en gångväg i god skick till Trädgårdsmästarens stuga, men terrängen är backig och vägen i grus. Parkens parkeringsplatser finns på gångavstånd till trädgården och de är begränsade. Vi rekommenderar att komma till fots, på cykel eller med kollektivtrafik. I parken finns sommartoalett på den sydliga parkeringsplatsen. Evenemanget äger rum utomhus så klä dig enligt det.

Birundan har fått stöd från Svenska kulturfonden och Helsingfors stad.

Mehiläisten seurassa tapahtuu

1.5. Vapputori 12-14

Vapputori peruttu sairastapauksen takia. Mahtavia munkkejamme tarjolla tulevissa koitoksissa.

Tullisaaren puistossa, 00590
Viljelypalstojen vieressä.

Kesätori eli Laajasalo Grassroots Market on Mehiläisten Seuran järjestämä Laajasalon pienin toritapahtuma.
Vappupäivänä myymme itsetehtyjä vegaanisia munkkeja ja simaa Tullisaaren puistossa.


Maksu käteisellä tai mobile paylla.


20.5. Maailman mehiläispäivä 17-20

Istutetaan perunaa ja kukkia aamulla päiväkoti Nallessa ja illalla palstalla nr. 45.
Palstan koordinaatit: N:6673855.44 E:25501819.38

Pidämme istutusten lomassa hautausseremonian huhtikuussa kuolleelle Purotarhan sinisen kuningattaren pesälle.


27.-30.6. Avoin puistoresidenssi

Työsketelemme ulkona Tullisaaren puistossa kesäkuun viimeisellä viikolla 27.6.-30.6.

Järjestämme avoimet iltamat torstaina 30.6. klo 18-20.
Olet lämpimästi tervetullut seuraamme.
Ilmoittautumiset tekstiviestillä numeroon 0407175011 tai sähköpostilla osoitteeseen: mehilaistenseura@gmail.com.

Tiedotamme asiasta lisää kesäkuussa.


3.-4.9. Birundan på Trädgårdmästarens Stugan.

Lördag 3.9 klo 11-17
Söndag 4.9. klo 11-17
I Turholm Parken på Trädgårdsmästarens Stugan.

Birundan är ett mångsinnligt evenemang för hela familjen. Publiken kan kika in i biodlarens höstarbete, sätta händerna i lera, smaka och köpa honung, dofta på blommor och självklart se, höra och uppleva konstverken som vi installerar i trädgården och runt den i parken. Konstnärerna är på plats, och vi ser fram emot många intressanta möten med besökarna.

Birundan on monimuotoinen tapahtuma koko perheelle. Yleisö voi katsoa mehiläishoitajan syystöitä, laittaa kätensä saveen, maistaa ja ostaa hunajaa, haistella kukkia ja tietysti nähdä, kuulla ja kokea taideteoksia, joita laitamme esille puutarhaan ja sen ympäristöön. Taiteilijat ovat paikalla viikonlopun ajan.

Kontiokari, S. Yhdyskuntasuunnittelu, diplomityö 1964. Aalto-yliopiston arkisto.

Keskustelu pölkkypesien haitoista ja hyödyistä

32 kommenttia

13. maaliskuuta kello 22.23  

A kirjoittaa paikassa https://www.facebook.com/groups/mehilaisempimehilaishoito

Tässä olen hieman hämilläni. En tosin ole vielä aloittamassa mehiläisten kanssa puuhaamista.Tarkoitus aloittaa suoraan pölkkypesistä.Kaadetuista puista, joihin jätän pitkät kannot. Ehkä rungon kappaleistakin.Sanovat että mehiläiset eivät pärjää omalla hunajallaan talven yli. Että kuolevat kun suolen täytyttyä menevät talvella pesästä ulos tekemään tarpeensa. Paleltuvat ennen kuin kerkeävät takaisin?Onko tämä tosiaan näin? Eikö Suomessa ole luonnonvaraisia mehiläisiä ollutkaan?

B: Hunajamehiläinen (apis mellifera) ei ole kotoperäinen laji, eri villimehiläislajeja täältä kyllä löytyy. Niistä ei tee hunajaa tietääkseni mikään. 

C: Vaikka aloittaisit pölkkypesistä, käy silti mehiläishoidon kurssi ennen kuin aloitat. Tiedät edes mitä et tiedä.

D vastaa C:lle: Ehdottomasti!

E: Pölkkypesät kuulostaa sen verran hankalilta etten itse rohkenisi lähteä sellaista kokeilemaan. Luultavasti vaan tulisin tappaneeksi sen pesän ja levittäneeksi tauteja lähialueiden mehiläispesiin. Jos kuitenkin päädyt kokeilemaan, niin suosittelen perehtymään parvien kiinniottoon erittäin perusteellisesti.

A kysyy E:ltä: Tuppaavatko parveilemaan enemmän pölkkypesistä?

E vastaa A:lle: Tila pölkyssä on rajoitettu, ja hoitaminen vaikeaa/ mahdotonta toteutetusta mallista riippuen.

C vastaa A:lle: Vahva suositus sille, että otat selvää mehiläisten elinkaaresta, ravinnosta, lisääntymisestä, talvehtimisesta, taudeista ja loisista. Noin alkajaisiksi. Ihan samalla tavalla kuin mitä tahansa muita eläimiä hankkiessa. Sillä välin kuin opiskelet, voit lisätä monimuotoisuutta tontillasi toimimalla luonnonvaraisten pölyttäjien hyväksi. Siihen löytyy hyviä ohjeita, ja sillä et saa aikaan vahinkoa eläimille etkä riesaa muille ihmisille.

F: Joidenkin kasvien medestä valmistuva hunaja on huonoa talviruokaa, joten kyllä se sokerilla talveuttaminen aina varmempi keino on. Muutenkin hunaja lisää ulostuspainetta sokeria enemmän, joten riski pesään ulostamisesta on todellinen.Kunnon valmistautuminen ennen mehiläisiä kannattaa tehdä, jottei homma käänny vaikka puutteellisen punkintorjunnan vuoksi alueen muita tarhaajia vastaan tai parvi lähde hallitsemattomasti vaikka naapurin piippuun.

G vastaa F:lle: Kuullostaa hiukan oudolta että hunaja olisi mehiläisille huonoa ruokaa. Vähän sama kuin sanoisi äidille ettei kannata rintaruokkia vauvaa kun korvikkeet ovat parempia. Ihmisen arroganssia luontoa kohtaan.

C: G tuo vertaus äidinmaitoon ontuu. Ei ole ”arroganssia luontoa kohtaan” ottaa huomioon ne olosuhteet, joissa tarhamehiläisen evoluutio on enimmäkseen tapahtunut (ei pitkiä yhtenäisiä pakkasjaksoja) ja se, että tietyistä hunajista kertyy enemmän ulostettavaa mehiläisen suoleen kuin toisista. Mehiläiset muodostavat symbioottisen kokonaisuuden elinympäristönsä kanssa. Itsekseen pärjäävä luonnonvarainen tarhamehiläiskanta Suomessa saattaisi hyvinkin olla hieno juttu, mutta italialaiset tai krainit tänne tuotuina ja pitkän ajan kuluessa hunajantuotantoon valittuina kantoina ovat kotieläimiä, eivät villieläimiä.

F vastaa G:lle: Huomaatko, etten kommentoinut aivan noin, kuinka väitit minun kommentoineen?

G vastaa C:lle: Kyllä nimenomaan eurooppalainen mehiläinen, jonka luontainen levinneisyysalue ulottui Uralille asti, on sopeutunut pitkiin pakkastalviin. Ja on pohjoisesss keski-Euroopassa suhteellisen pitkä talvi jolloin ruokaa ei ole saatavilla. Pohjois-Amerikassa, johon mehiläinen vietiin 1600-luvulla on tälläkin hetkellä laajoilla alueilla villimehiläisiä alueilla joissa on pitkä talvi. Ymmärtääkseni on varsin laaja tieteellinen yksimielisyys siitä että ei ole olemassa kesymehiläistä ja villimehiläistä erikseen vaan A. mellifera on A. mellifera kaikkialla. Toki ihminen on sotkenut rotujen levinneisyysalueet.

G: Sori F jos kärjistin sanomaasi. Välillä vaan harmittaa että näitä samoja asioita toistetaan ehdottomina totuuksina kun joillakin on toisensuuntaisia kokemuksia tai halua viedä toimintaansa mehiläisten kanssa eri suuntaan tai toimia eri lähtökohdista. Toisaalta kukaan ei esitä selitykseksi sitä että mehiläishoitaja yksinkertaisesti vaihtaa hunajan moninkertaisesti halvempaan sokeriin. Aika voimakas taloudellinen ohjaus toimia niinkuin toimitaan.

F: En kai missään ottanut kantaa hunajalaatuihin? Voihan olla, että jos pitää mehiläisiään rypsipeltojen äärellä, kannattaa vaihtaa hunaja sokeriin. Siihen mikä on Suomen luonnossa oikea määrä A. melliferaa ei taas taida olla yksiselitteistä tietoa. Onhan muitakin pölyttäjiä, ja ne saattavat kärsiä kilpailusta tarhamehiläisten kanssa. Luonnossahan populaatioiden kokoa ei määritä niinkään ravinnon märä sesongin aikana vaan pullonkaulat kuten talvi. Tarhamehiläinen saa nyt “epäreilua kilpailuetua” kun autamme ne talven yli ruokinnalla. Samasta syystähän meillä on liikaa kauriita.

C: Juuri tuota tarkoitin, että ihminen on toiminnallaan sotkenut levinneisyysalueet. Pohjolan tumman mehiläisen tarhatut kannat vaihtuivat Suomessa italialaisiin viimeistään sotien jälkeen, koska haluttiin suurempia hunajasatoja. Hyvä talvehtimiskyky omasta ympäristöstä kerätyn hunajan varassa ei ole ollut geneettisen valinnan perusteena millekään näistä silloin tänne tuoduista kannoista.

H: Itse olen talveuttanut mehit omalla hunajalla (ei kanerva) hyvin on mennyt! Yksi talvitappio siitä kun aloitin kolme vuotta sitten talveuttamisen oman hunajan kaa, pesiä nyt 14.Kuulostaa hienolta, että pölkkypesät kiinnostaa, opiskelet hyvin vaan ja upeaa jos niihin päädyt!! Yes!!!! Mulla unelmana pölkkypesä tiluksille! 🌼

F vastaa A:lle: Kuten huomaat jo näistäkin kommenteista kysymys on hiukan kiistanalainen. Mutta tässä ryhmässä jos missä pitäisi voida keskustella avoimesti. Pidän kahden viikon kuluttua ’Mehiläisempää mehiläishoitoa” kurssin jossa pölkkypesistäkin puhutaan vaikka pääpaino on ylälistapesissä.

F: Olen juuri hankkinut muutaman 70 cm paksun koivu ja kuusirungon, joista on tarkoitus tehdä pölkkypesiä. Rungon paksuus pitäisi olla minimissään 50 cm, jotta siihen mahtuu 20-25cm onkalo ja seinäpaksuus vielä yli 10 cm. Näiden toteuttamiseen on vähän eri tapoja – ensimmäiseksi on päätettävä onko tarkoitus kuitenkin korjata pesistä hunajaa vai rakentaako pesäpaikkoja villimehiläisille [kuva lumisista pölkyistä].

I: Mehiläinen (Apis mellifera), joka ei pärjää Suomessa omalla hunajallaan talven yli on kuin saimaannorppa, joka ei pärjää, jos ei ihminen kolaa pesää ympärille joka talvi.

F: Saattaishan se pärjätäkin, mutta pesäpaikkojen puute on suurin ongelma. Ja luultavasti pitäisi saada musta mehiläinen takaisin. Italialaiset ym talvehtivat liian suurella porukalla ja alkavat sikiöidä liian aikaisin, jolloin hunajaa kuluu. Tarhauksessa se on tietysti etu kun tarkoitus on vain vaihtaa hunaja sokeriin.

J: Mun mielestä, ja mun kokemuksella, rotua tärkeämpi asia on ominaisuudet joita mehiläisiällä on. Mustistakin löytyy tuhlailevia talvehtijoita.

F vastaa J:lle: Noinhan se tietenkin on. Minulla ei vielä ole mustia mehiläisiä ollut, mutta olen antanut itseni ymmärtää että ne noin keskimäärin talvehtivat pienemmällä porukalla.

K: Miksi tarhamehiläisiä pitäisi kasvattaa pölkyn sisällä? On melkoista inhimillistämistä (antropomorfismia) kuvitella, että niillä on jotenkin kivempaa siellä kuin hyvin hoidetussa pesässä, jotenkin parempi feng shui? Esimerkiksi maatiaislehmien suhteen lähes kaikki oivaltavat, että alkuperäisrodun karjaakin täytyy hoitaa. Onko eläinten huono hoito hyväksyttävämpää, jos kyseessä ovat hyönteiset? Eläin, joka tilataan toiselta tarhaajalta ja laitetaan asumaan ihmisen ontoksi kovertamaan pölkkyyn ei ole villieläin. Jos joku eläin spontaanisti asettuu onttoon pölkkyyn (esim lintu lintupönttöön) tai tekee kolonsa tontille jätettyyn kantoon, se on villieläin. Eläintarhoissakin yritetään tarhattujen villieläinten terveyttä hoitaa mahdollisimman hyvin, esimerkiksi torjumalla syöpäläisiä.

F vastaa K:lle: Ei lehmää ja mehiläistä voi rinnastaa noin. Lehmä – myös maatiainen – on hyvin kaukana luonnonvaraisesta alkumuodostaan. Mehiläinen on villieläin jonka ihminen on laittanut laatikkoon. Englanninkielisessä keskustelussa on jo todettu ettei ole järkeä eritellä mikä on wild honey bee eli villimehiläinen ja feral honey bee eli villiintynyt mehiläinen kun ne ovat kuitenkin ihan samaa porukkaa.

K vastaa F:lle: No sittenhän voi vaan laitella niitä pölkkyjä tarjolle niille villimehiläisille.

F vastaa K:lle: Niinpä. Ihmiset tekevät varmaan pölkkypesiä hiukan eri motiiveilla. Keski-Euroopassa ja Briteissä on nyt ’free the bees’ liike joka laittaa luontoon pölkkypesiä koska luonnonvaraisen mehiläisen suurin ongelma on pesäpaikkojen puute. Itse asiassa Apis mellifera on uhanalainen eurooppalainen yhdyskuntahyönteinen joka pesii harvakseltaan metsissä. On myös mehiläishoitajien edun mukaista ettei mehiläisen perimä ole pelkästään emokasvattajien hyppysissä. En näe ongelmaa siinäkään että joku haluaa tuottaa hiukan hunajaa perinteisissä pölkkypesissä.

J vastaa F:lle: Toi on hyvä pointti, tai oikeastaan erittäin tärkeä, että mehiläisten perimä on mehiläishoitajien käsissä. Laajensin tarkoituksella emonkasvattajista mehiläishoitajien ihan vain jotta jokainen mehiläisiä kasvattava tajuaa, että niitä rmoja voi jokainen kasvattaa omiin tarpeisiin. Suurinta vääryyttä mitä tarhassa voi mehiläisiä tehdä on ostaa aina emot suurelta emonkasvattajalta. Näin tulee edistäneeksi mehiläisten geneettistä köyhtymistä vaikkei sitä tarkottaisikaan.

F vatsaa J:lle: Samaa mieltä. Sehän on jo hyvä jos on hoitajia, jotka tuottavat emonsa itse vapaaparituksella, toiseksi kun on harrastajahoitajia jotka antavat emojen syntyä ja pariutua omia aikojaan, mutta askel eteenpäin olisi vielä villi/villintynyt mehiläiskanta, johon kohdistuu paikallisen luonnon valintapaine. Nythän tästä ei ole varmuutta, mutta tällä hetkellä ajattelisin että rajoittava tekijä on Suomessa (ja muuallakin) pesäpaikkojen puute, ei niinkään talvi.

J: Sopeutumattomuus varroaan on luultavasti se suurin tekijä. Ainakin täällä keskemmällä Suomessa on sen verran autioituneita tiloja, että luulisi sieltä löytyvän pesäpaikkojakin. Eipä lisästä varmaan haittaakaan ole 🙂

F vastaa J:lle: No sekin varmasti.

Mehiläisten seura: Mahtava ja asiantunteva keskustelu. Kiinnostaa A kuulla miten aattelit lähteä eteenpäin?